Sadonkorjuu lähenee

Marjapuskista sain kohtuullisen sadon, tosin tunnustan, että osa on vielä keräämättä. Vanhempani toivat minulle kuusi ämpärillistä karviaisia, joten niitä säilöessä omat puskat jäivät aivan sivuosaan. Ennen karviaislastin saapumista olin jo aivan huolissani, miten ehdin saada omaan pakastimeen marjoja, koska kaikki aikani meni mustikkametsässä. Keräsin lasten kanssa 15,5 ämpärillistä myyntiin tulevan talven jääkiekkomatkoja varten. Kaikki muu jäi niitten kolmen viikon aikana tekemättä. Töistä metsään, metsästä perkaamaan, ja niin joo, pitäiskö jotain ruokaakin laittaa?

Kasvimaan sato on kyllä jäämässä laihaksi. Sipulit ovat kasvaneet kohtuullisesti ja muutaman kaalinkin olen saamassa. Yksi avomaankurkku on syöty ja toinen ehkä tulee. Keltajuurista osa on kasvanut kunnolla, mutta suurempi osa ei jaksanut kuin nostaa pari pientä lehteä. Pavut alkoivat kukkia vasta elokuun alussa, joten sato taitaa riittää vain pariin ruokaan. Salkopavuista tuskin saan mitään ja ruusupapujenkin kohdalla näyttää kovin heikolta. Ne kukkivat nyt, mutta eihän tuolla vesisateessa mikään pörriäinen niitä pölytä. Enkä jotenkin jaksa vaivautua niin paljoa, että menisin siveltimen kanssa itse sinne heilumaan. On niin kylmäkin, että tuskin satoa tulisi, vaikka kukat pölyttäisinkin.

Kasvihuoneessa tilanne on vähän parempi. Kesäkurpitsoja sain kymmenkunta, kurpitsoja tulee kolme. Myskikurpitsoista kaksi ehti alkaa tekemään satoa ja niistä on ehkä tulossa kolmesta viiteen kurpitsaa. Paprikoita saan muutaman ja pari pikkuista vesimeloniakin olen kasvihuoneesa nähnyt. Minttu ja sitruunamelissa kasvavat ihan hyvin ja odottavat sitä päivää, jona jaksan kaivaa suunnittelemani yrttimaan. Toivottavasti se tapahtuu tänä vuonna, koska tuskin ne jaksavat talvehtia kasvihuoneessa. Ehkä jonkun niistä voisi tuoda talveksi sisällekin, mutta... en tiedä.

Omenapuu on ainut, joka oikeasti ilahduttaa. Tosin pakastimeni ovat täynnä sen karviaissatsin jäljiltä, joten joudun keksiä muita keinoja säilömiseen. Täytyy yrittää tehdä hilloja lasipurkkeihin ja viedä kylmäkomeroon. Ja tietenkin omenoita pitää kuivata! Voi sitä viipaloinnin määrää, joka kohta on edessä.

Vesisadetta

Olisi sataviisikymmentäkaksi työtä, jotka pitäisi tehdä, mutta koko ajan sataa vettä. Olen ollut väsynyt ja mieli maassa, koska en saa mitään aikaan. Toki olen ihan oikeastikin väsynyt, koska olen arkipäivät töissä (osa-aikaisessa tosin) ja viikonloput yksinhuoltajana, kun mieheni on reissutöissä. Oma terveydentila on kuitenkin vasta sellainen "kai minä töissä jaksan, kun ihmisen on pakko", joten valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämä tunnu missään. 

Kotitöiden ja töiden aiheuttamaa kuormaa kasvattaa vielä se, että pitäisi kerätä villiyrttejä ja mustikoita ja hoitaa kasvimaita ja huolehtia pihasta, jossa on vielä paljon paljon puitten kuskaamista ja raivaamista. Lisäksi keväällä aloittamani kasvimaa on vieläkin kesken. Mitään ei saa tehtyä, kun sataa koko ajan. Ne harvat välit, joina ei sada, istun töissä. Alkaa todellakin kaatumaan kaikki niskaan.

Onneksi eilen ja toissapäivänä oli aurinkoista. Ehdin käydä keräämässä melkein puolet siitä, mitä pidän mustikoiden vähimmäismääränä meidän perheessämme. Lisäksi keräsin ison nipun mesiangervoa (miten huumaavan ihana tuoksu meillä nyt onkaan, kun mesiangervot roikkuvat kuivumassa), maahumalaa, ratamoa ja nokkosia. Vähän löysin poimulehtiäkin. Olotila helpotti hetkeksi, mutta tämänpäiväinen sade uhkaa sitä taas.

Hyviä uutisia: kasvihuoneessa kurpitsat kasvavat hirveää vauhtia (avomaalla ei tapahdu mitään). Joudun jo katsomaan tarkasti, mihin siellä jalkani laitan. Härkäpavut näyttävät kovin tyytyväisiltä elämäänsä, päärynäpuussa on neljä minipäärynää ja meillä on uusi rakas perheenjäsen, kissa nimeltä Minttu Tuominen.

Maailmalle

Omenapuu kukkii (samoin kuin pikkuiset kirsikka-, päärynä- ja luumupuut), kurpitsat ovat lähteneet kasvamaan, härkäpavut ja sipulit yrittävät taistella voikukkien ylivaltaa vastaan, ensimmäinen maa-artisokka kurkistaa maasta. 

Ja minä oon lähdössä Kreikkaan! Ei huvita, ei alkuunkaan. Eihän täältä nyt malttaisi mihinkään lähteä.

Kevättöitä

Kevät tuli ja laittoi minut töihin. Olen kaivanut uutta kasvimaata, koska entisiin ei mahdu mitään. Tai ainakin siltä tuntuu. Kaivaminen on tylsää, inhottavaa ja raskasta puuhaa, mutta vielä pahempaa on niitten maasta väännettyjen nurmikkomöykkyjen lykkääminen kohti lasten tulevaa pulkkamäkeä. En jaksa, ei huvita, en tykkää. Teen silti.

Tämän viikon saan sentään lepäillä töissä päiväkodissa. Sunnuntainkin lepäilin, koska ei pyhänä kaiveta, mutta hiljoikseen kylvin härkäpapuja, keltajuuria, retiisejä ja vihersipuleja. Kasvihuoneeseen siirsin vauvoja, joita olen tässä muutaman viikon kasvattanut. Tarkoitus olisi, että siellä kasvaisi paprikoita, sitruunamelissaa, ruusukaalia ja varsiselleriä, mutta pahasti vaikuttaa siltä, että siellä on elämästään nauttimassa myös jokunen rikkaruoho. Kävi nimittäin siten, että en ollenkaan tiedä, mikä taimi on mikäkin. En tunnista vauvaparkojani! Saatan siis helliä jotain rikkaruohonryökälettä.

Kasvihuoneeni on nyt ihana. Pohja on laatoitettu ja hyllykin on paikallaan. Kasvihuone on kaunis, rakas ja ihana. Olen onnessani.

Jääkiekkokevät

Alkuvuonna en pahemmin ole ehtinyt tietokoneella istua. Puhelimella on kyllä tullut notkuttua netissä, mutta sillä en viitsi blogia päivittää, sillä tiedän helpompiakin keinoja hermojen menettämiseen. Vuosi on alkanut jääkiekon merkeissä ja nyt yritän sopetua ajatukseen, että se ilo on melkein puoleksi vuodeksi ohi. 

Maaliskuun alussa pääsimme juhlimaan JYP Naisten Suomen mestaruutta. Joukkue ei hävinnyt koko kaudella yhtäkään peliä, joten sen suoritus oli huikea. Finaalisarjassa vastustajana ollut HPK ei saanut tehtyä yhtäkään maalia.

Maaliskuun lopussa pakkasimme kimpsut ja kampsut ja lensimme Kamloopsiin. Unohtumaton matka, joka valitettavasti päättyi rinnassa puristavaan suruun ja rakkaiden ihmisten raskaaseen pettymykseen. Suomi pelasi upeasti, mutta viimeinen peli pilasi mitalimahdollisuudet. Mutta todella ylpeä olen meidän naisleijonistame!

Lentomatkalla Vancouverista Kamloopsiin saimme ihastella tällaisia maisemia. Käsittämätöntä kauneutta. Tosin minulle suurin elämys oli se, kun Vancouverista noustessamme tajusin näkeväni Tyynen Valtameren. En koskaan ollut kuvitellutkaan matkaavani niin kauas, että sen voisin nähdä. En koskaan.

Jäähalli oli valmisteltu kisoja varten todella upeasti.

Kevät oli Kamloopsissa huomattavasti pitemmällä kuin täällä meillä. Tai oikeastaan kevät tuli meidän matkamme aikana. Yhtäkkiä kaikki oli näin kaunista ja vihreää. Ensimmäisenä päivänä satoi, samoin viimeisenä, kaikkina muina oli kesäsäät.

Suomen osalta kisat päättyivät pettymykseen, mutta onneksi toinen suosikkini Yhdysvallat vei mestaruuden. Aivan suru puserossa ei siis tarvinnut kotimatkalle lähteä.


Arkielämään on ollut vaikea sopeutua hienon matkan jälkeen, mutta vähän olen jo saanut siemeniä törkittyä multaan. Ensimmäiset hennot versot jo ovat näkyvissä. Varsisellereitä, luulen.

Talvisia ajatuksia

Viimeinkin tuli oikea talvi. Minä tosin olisin mitä mainioimmin pärjännyt ilmankin, mutta on tässä se hyvä puoli, ettei enää tarvitse katsoa, miten rikkaruohot odottavat kasvimaalla kitkijäänsä. Ei tätä lunta onneksi vielä aivan riesaksi asti ole. Mutta lienee turha haaveilla siitä, että se tähän jäisi. Luultavasti ensi viikolla, kun alan kulkea töissä, lumisade alkaa tosissaan ja kestää sen saman neljä viikkoa kuin työsuhteenikin, niin että saan joka ikinen päivä kotiin lähtiessäni kaivaa auton kinoksesta. 

Niin, joudun tai pääsen tosiaankin töihin. 22 työpäivää pitäisi kahlata läpi. Itse työ kuulostaa ihan mukavalta, mutta ne kaikki lähdöt! Ja ne "huomenna pitää töihin" -ajatukset. Ne ovat ehkä minulle liikaa. Toivon, että niihin turtuu mahdollisimman nopeasti, koska muuten tilanteesta tulee jokseenkin vaikea kestettävä. Toisaalta noinkin pitkä työpätkä kertoo aika hyvin siitä, olenko oikeasti työkunnossa vai pitäisikö yrittää takaisin sairauslomalle.

Talvesta ja töistä huolimatta olen ollut kovin onnellisella mielellä. Jälleen kerran hämmästelen, miten juuri minun elämääni on tullut näin uskomattoman upeita ihmisiä. Miten ihmeessä minä, tällainen seinäpaperiin sulautuva tylsä tyyppi, jonka olemassaoloa kukaan ei edes huomaa*, tunnen nipun olympiamitalisteja ja vähintäänkin joukkueellisen maailman parhaita pesäpalloilijoita? Minäkö ihan oikeasti olen se, joka kirjoittelee pöhköjä viestejä olympiakisoihin tähtäävälle urheilijalle - ja vastaanottaa samanlaisia juttuja. Siis minä? Miten minun elämässäni voi tapahtua tällaista? Oikeasti? 

Miten käsittämättömältä tuntuukaan, kun kaikkien vaikeiden hetkien jälkeen kokee oman elämänsä olevan valtavan suuri lahja. Miten suuri onni on, kun elämä tuntuu olevan kaiken koetun vaivan arvoista. Kaiken tuskan ja ahdistuksen jälkeen olen tullut pisteeseen, jossa elämä tuntuu lahjalta ja jossa saan rakkaan kissan suosiollisella avustuksella kirjoittaa tätä blogia (kissa yrittää koko ajan hyppiä näppikselle ja piereskelee niin, että olen tukehtua). Elämä on rakasta. En tokikaan kuvittele, että tämä on pysyvä tila, mutta on lohdullista ja onnellista saada edes pistäytyä tässä mielentilassa.

*Ihmeellisen syvään on juurtunut tuo kouluaikana omaksuttu käsitys omasta itsestä. Olen jo vuosien ajan miettinyt, että varmaan asia ei ole aivan noin, koska pesiskentillä ja jääkiekkokaukalon reunalla minut kuitenkin on opittu tuntemaan hyvin nopeasti ja muistettu vuosienkin takaa. Mutta silti, jos itseäni päädyn kuvailemaan, kerron siitä henkilöstä, jota ei juuri koskaan muisteta.