Näin uudenvuodenyönä on hyvä aika muistella menneitä. Kuuntelen kahden lapsen tuhinaa (lähestulkoon kuorsausta) ja satunnaisia raketteja, yritän nukkua normaalilla yölääkemäärällä, totean sen toivottomaksi, käynnistän puhelimen uudelleen ja alan kirjoittaa.
Vuosi 2017 oli monivaiheinen. Alkuvuoden tein sijaisuuksia siellä täällä, väsyin ja voin huonosti, kudoin monet kymmenet villasukat, päädyin niiden takia lehtiin, hoidin lapsen vakavaa sairautta ja kävin Yhdysvalloissa. Vuoden jälkimmäisellä puoliskolla sain yllättäen oikean työpaikan jopa kymmeneksi kuukaudeksi, päädyin yksinhuoltajaksi taiteilemaan jaksamisen ja nääntymisen välillä, kävin Islannissa ja vietin aikuisaikani onnellisimman joulun Jäämeren rannalla Hammerfestissa.
Kuulin vuoden aikana lukuisia kertoja, että olen rohkea ja sinnikäs ja ties mitä hienoa. Mutta en ole. Matkustelen yksin lasten kanssa siksi, että maailman näkeminen on ainut keinona selviytyä hengissä. Eikä meidän seurueeseemme kovin paljon ole tyrkyllä innokkaita aikuisia, sillä tuskin kukaan ole niin hullu, että mukaamme lähtisi. Kyse ei ole rohkeudesta, vaan tosiasioiden tunnustamisesta ja haaveiden toteuttamisesta nyt, kun vielä on mahdollisuus. Jos elämä jotain on opettanut, niin sen, että kaikki voi olla huomenna toisin. Ja että muutokset hyvin harvoin ovat parempaan.
Sinnikäs taas - pyh! Sitäkään en ole. Ainut kehuttava ominaisuuteni on tosiasioiden hyväksyminen. En voi muuttaa itseäni terveeksi tai lapsiani vammattomiksi, joten tunnustan arkeni olevan tällaista. Olisihan se varmaan hienoa, jos lapset kävisivät koulua kuin muutkin ja huolehtisivat itse itsensä aamuisin kouluvalmiiksi. Erityisesti antaisin plussaa siitä, jos minun ei tarvisi lääkitä joka ipanaa joka aamu ja jos lapset voisivat olla iltapäivisin yksin kotona edes hetken. Vaan eivätpä ole.
Eikä minulta kysytä, miten haluaisin elämän olevan (vaikka minulla olisikin siihen vastauksia valmiina, paljon) vaan sitä, miten suhtaudun siihen, mitä eteeni on annettu. Kuljen päivästä toiseen, välillä sitkutan sumussa ja välillä hypähtelen valossa. Etsin onnea pienistä ja isoista asioista: riidattomasta aamupalasta, lapsen pehmeästä suukosta, kissan kehräämisestä, onnistuneesta oppitunnista, viikonlopun peleistä ja matkustamisesta.
Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että olen minä. Välillä maailman surkein äiti, kyvytön omakotitaloasuja, säälittävän huono opettaja. Mutta myös täysin torvelo, hetken mielijohteita seuraava tohelo, joka menee minne vain ja tekee mitä vain. Ja on juuri siksi onnellinen. Typerä myös, mutta mitäpä se haittaa.
Ennemmin onnellinen typerys kuin onneton älykkö.
