Hopea hävitään, muut mitalit voitetaan. Siksi hopea on mitaleista se, joka saa katsojan miettimään, miksi hän seisoo juuri tässä joukoissa. Miksei hän käännä takkiaan ja juokse sinne, missä juhlitaan? Olisihan siellä paljon hauskempaa! Miksi hänen paikkansa on pettyneiden luona? Mikä näissä ihmisissä tai tässä joukkuessa saa hänet olemaan juuri tässä ja juuri nyt, pettymyksen raskasta taakkaa kantaen?
Kolmen vuoden sisällä olen ollut tässä tilanteessa neljä kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla minun ei tarvinnut edes miettiä, miksi tahdoin kulkea joukkueen mukana sen kauhean mustan ja pimeän pettymyksen läpi. Olin sokeasti rakastunut! Olin aikonut käydä paikalla yhden kerran, vain esitelläkseni lapsilleni teiniaikojen idolini. Mutta autistinen tyttäreni otti joukkueen omakseen ja raivasi tiensä - ja samalla meidänkin tiemme - suoraan pelaajien ja taustajoukkojen sydämiin. Kerrankin me kummalliset, oudot ja erikoiset kelpasimme ja vielä juuri sellaisina kuin olimme. Siinä rytäkässä lensivät jonnekin kauas pois kaikki (erittäin vahvat) ennakkoluuloni kyseistä seuraa ja kaupunkia kohtaan, ja samaa tietä katosi osa aivotoiminnastani. Olin löytänyt talvikodin itselleni ja perheelleni. Tunsin kuuluvani juuri siihen joukkoon, niin myötä- kuin vastamäessä. Seuraa ei enää ole, mutta ihmisiä rakastan edelleen koko sydämestäni.
Kolmannella kerralla olin jo kokenut häviäjä. Häviäminen oli muutenkin helpompaa, koska olimme juhlineet kultaa jo viitenä syksynä peräkkäin. Myönsin rehellisesti, että en halunnut edes omasta rakkaasta Virkiästäni Sotkamon Jymyn kaltaista ikivoittajaa, koska jatkuva yksinvaltius vie lajista mielenkiintoa. Ei toki minulta, mutta monelta muulta. Silti mieli oli haikea ja vähän kyyneliäkin putoili poskilleni, kun kuljin kentällä kiittämässä rakkaitani kaudesta. Olin tiennyt jo 24 vuotta, että Virkiä on minun kesäperheeni. Sen kotikenttä on paikka, jossa minua rakastetaan ja on rakastettu aina. Epävarmana 15-vuotiaana kentän laidalle ensimmäisen kerran astelin ja nopeasti löysin sieltä ihmiset, jotka ottivat minut, uuden ihmisen, siipiensä suojaan. Tähän päivään he asti ovat huolehtineet minusta ja huolehtivat vastakin, vaikka eräs heistä saatetaankin viikon kuluttua haudan lepoon. Miten ikävöinkään häntä!
Tämä neljäs kerta on erilainen kuin muut. Finaalisarjan alkaessa en oikein edes tiennyt, kenen mukana kuljen. Olin epävarma siitä, mitä minulle ja minussa on tapahtunut. Matkani tähän hetkeen on kulkenut vaikean kautta ja olen joutunut miettimään monet asiat uusiksi. Olen pakon edessä tunnustanut itselleni (ja nyt tunnustan teille muillekin), että kun jokunen vuosi sitten rakastuin päätä pahkaa, menetin oman arviointikykyni, haluni olla totuuden puolella ja ajatella ensisijaisesti ihmisistä hyvää. Uskoin kritiikittömästi sen, mitä minulle sanottiin. Tyhmä minä. Puolitoista vuotta inhosin tätä joukkuetta ja sen ihmisiä, enkä vaivautunut edes miettimään, onko inholleni jotain perustetta. Hämmästyttävää, miten tyhmä aikuinen ihminen voi olla! Lopulta koitti kuitenkin päivä, jona en enää voinut uskoa. Sitä, mitä minulle väitettiin, ei ollut saanut tapahtua. Ei. Keräsin rohkeuteni ja kysyin inhoamani joukkueen edustajalta, mitä hänen mielestään oli tapahtunut. Muutaman tunnin kuluttua ymmärsin, että olin ollut pahasti väärässä. Kaikessa. Selvisi, että minulla oli ollut oma totuuteni, toisella osapuolella toinen. Ja että oikea totuus on niin monen väärinkäsityksen kudelmaan piilotettu, ettei sitä taida koskaan löytää kukaan. Häpesin omaa käytöstäni.
Häpeästä toivuttuani aloin katsella jääkiekkomaailmaa uusin, avoimemmin silmin. Näin, miten monelle huipputyypille olin kääntänyt selkäni ihan vain siksi, että toisetkin lähelläni tekivät niin. Siitä alkoi matkani kohti tämän päivän hopeatunnelmia. Päivä päivältä ja peli peliltä huomasin, miten ehkä oikeastaan voisin haluta kuulua tähän joukkoon. Ehkä minun paikkani sittenkin on kesät talvet sinivalkoisessa seurassa? En tiedä, mutta luulen niin. Edellinen kokemus opetti varovaiseksi.
Nelituntisella kotimatkallani ehdin miettiä moneen kertaan, miksi minä, Oulua ja Kärppiä rakastava ihminen, toivoin tänään Kärppien tappiota. Vastaus piilee luultavasti ihmisissä. Siinä, miten minua vihollisleiristä kurkistelevana on kohdeltu, ja siinä, miten pieni maailma voi olla. Miten yhtäkkiä tajusin vuosien jälkeen löytäneeni naapurin pienen pitkäripsisen pojan. Ei hän toki enää ole pieni eikä pitkäripsinen eikä edes naapuri, mutta silti. Pakko kai tässä on olla samalla puolella! Meidän kylän akathan menisivät ihan sekaisin, jos kuulisivat, että kyläläisten jälkikasvu riitelee jääkiekkokaukalon laidalla. "Jukelin tähären, nuan siinä käy, kun lähäretähän isoohin kaupunkiihin lukemahan ja sitten jäärähän sille tielle. Ei tuallaasta tapahtuusi, kun tultaasihin vaan omalle kylälle takaasi! Niin joo, eihän se likka oo Kuurtanesta kauempana, mutta en tiärä... Kyllä siitä aina näki, ettei se osaa olla niin ku ihimiset ruukaa... Siskoonsa oli palio rauhallisee, sitei oo ikää tarvinnu tualla lailla hävetä!" Että ehkä sitä on paree yrittää olla riitelemättä?
Kiitos teille kaikille EU:n väelle siitä, että olen saanut tämän matkan tehdä. Olen saanut varovasti avata silmäni ja nähdä teidätkin ihanina ihmisinä, kiintyä vähän kerrallaan ja lopulta löytää itseni tästä kirjoittamasta teille. Kiitos tästä kaudesta, jonka olen aloittelevana etäfanina kanssanne saanut kulkea. Kiitos upeasta finaalisarjasta ja onnea hopeasta! Olen ylpeä teistä.
Pahoittelen ällölällyä tekstiä, mutta hei, oon ajanut tänään autolla yli 600 kilometriä yhden typerän jääkiekkopelin takia. Tai siis itse asiassa eilen, koska vuorokausi taisi vaihtua justiinsa. On vähän väsy!
