Kotona

Palasimme tänään suviseuroista. Miten ihana olikaan tulla kotiin! Kuistilla odotti rakas kissa, kasvihuoneessa kurkut, kurpitsat, tomaatit (jotka sittenkin selvisivät kylmästä alkukesästä) ja paprikat. Kasvimaallakin oli tapahtunut kaikenlaista. Rukolat olivat kasvaneet hurjasti, tillinkin jo tunnisti ja osa pavuistakin sinnikkäästi uhmaa säitä ja naakkoja. Jälleennäkeminen oli suloinen, kyhjötin kasvihuoneessa taas hyvän tovin. Siellä viihtymistä tosin saattoi lisätä se, että oikeasti olisi pitänyt tyhjätä asuntovaunua. 

Onnellisia päiviä vietimme Vaasassa. Tokikaan en pitänyt siitä, että saimme kyntää suunnilleen napaamme myöten ravassa, koska keskiviikkoinen sade kasteli savimaan täydellisesti. Pyörätuolin kanssa kulkeminen oli niin vaikeaa, että vaikka asustelimme inva-alueella, emme paljonkaan päässeet asuntovaunulta poistumaan. Mutta mikäpä siellä oli ollessa, kun puheet ja laulut kuuluivat sinnekin hyvin. 

Ihanaa oli suviseuroissa, mutta yhtä ihanaa on kotona. 

Näihin maisemiin jäi ikävä.

Juuri nyt ei oikein suju

Vettä tulee taivaan täydeltä, niin paljon, että jopa kasvihuoneessa tulvii. Maa ei jaksa imeä tuota vesimäärää, joten se leviää myös kasvihuoneen kohtaan ja tulee suodatinkankaasta läpi. Kaverit jo kehottivat viljelemään riisiä. Tälle vuodelle moinen on valitettavasti myöhäistä, mutta ensi vuonna lupaan harkita.

Lisäksi sen, mitä ei tuhoa liika kylmyys tai liika vesi, uhkaavat viedä naakat. Kuka kumma on keksinyt rauhoittaa linnun, joka on melkoinen maanvaiva suunnilleen kaikkialla, missä olen asustellut? Parvissa on satoja, joskus jopa tuhansia yksilöitä noita vihulaisia. Nyt ne ovat keksineet hyökätä papumaani kimppuun. Viimein, kun jotain alkoi itää, naakat alkoivat repiä taimia. Eivät edes syö, vaan katkovat ja heittävät menemään! Kun tätäkin asiaa kitisin kavereille, sain kuulla, että yhdeltä naakat repivät sipulit ja toiselta herneet. 

Voitaisiinko naakat ja viljelyaikaiset tulvat jatkossa kieltää?

Mutta jotain hyvääkin: sain osittain valmiiksi kolmannen kasvimaani. Multa loppui kesken, joten saatoin kylvää vain kolmanneksen alueesta, mutta onpahan muuten valmiina. Ei puutu enää kuin multa ja kylvö. Äsken kylvin rukolaa ja retiisiä. Mikähän muu ehtisi vielä tähän aikaan kylvettynä valmiiksi? Otan mielelläni vastaan vinkkejä!

Juhannusta

Vietän juhannusta yksinhuoltajana. Onneksi en sentään pysyvästi ole lasten kanssa yksin jäänyt, vaan vain ihan perinteisesti juhannukseksi. Olen jo tähän asiaintilaan niin tottunut, että en lähtökohtaisesti muuta oletakaan. Mieheni viettää juhannuksensa aina töissä, ja koska meidän lastemme kanssa ei voi kuvitellakaan lähtevänsä johonkin juhannusjuhliin, minä nökötän aina kotona. Vuosi toisensa jälkeen.

Eilisillan suunnittelin viettäväni kasvihuoneessa rakkaiden kasvieni seurassa, mutta sen sijaan päädyin puhumaan kolme tuntia puhelimessa ystäväni kanssa. Voin sanoa, että korvanlehteni oli kipeä, kun puoli kahdentoista aikaan peiton alle kömmin. Mutta juhannukseni oli harvinaisen mukava. Toiset juhlivat jossain sateessa, minä istuin sisällä lämpimässä ja puhuin puhumistani. Ja toki kuuntelin myös. 

Tänään olen istuskellut lasten kanssa ulkona. Ihmeellistä kyllä, tänään alkoi kesä. Sitä en sitten tiedä, loppuiko se myös tänään, mutta tästä päivästä ainakin nautin. Lapset ovat leikkineet ja minä olen tehnyt puutarhasuunnitelmia. Muutaman rikkaruohonkin nypin ja vähän harventelin rukolasalaattejani. Kun en enää muuta tekemistä keksinyt, hain itselleni kirjan ja istuin keinun viereen lukemaan. Lapset keinuivat ja minä luin. Ihana juhannuspäivä! Kun aurinko paistaa, on hurjan hyvä olla. Lämpö haihduttaa murheet. Harvoin näin onnellisin mielin olen yksinäiseen iltaan valmistautunut.

Kissa ainakin osaa ottaa juhannuksena rennosti.

Hämmästyksekseni huomasin, että jo kuolevaksi luulleeni kurpitsa on ehkä sittenkin saanut itseensä uutta elämää. En tiedä, ehkä se jopa selviää hengissä syksyyn asti?

Siinä se on, kauniisti paikalleen koottuna. Minun suuri rakkauteni, ihana kasvihuone. Sisustusratkaisut ovat toki vielä tekemättä, mutta pääasia on, että kasveilla on lämmin koti.

Kasvihuoneen ensimmäinen asukas. Kesäkurpitsa (saattaa olla myös kurpitsa), joka jostain ihmeellisestä syystä iti kaksi viikkoa toisten jälkeen ja selvisi ainoana hyvässä kunnossa esikasvatusvaiheesta.

Päivän suurimman yllätyksen koin, kun kurkistin hallaharson alle ja huomasin, että mangoldien lisäksi siellä oli sittenkin itänyt kymmenkunta papua! Olin jo aivan varma, että tänä vuonna ei papuja tule, ei yhden yhtäkään. Eihän tämä toki tarkoita, että ne syötävääkin tekisivät, mutta iloista oli silti saada huomata, että ne ovat edes alkaneet kasvaa.

Sipulit ovat olleet kilttejä ja suostuneet kasvamaan oikuttelematta. Ne ovat luoneet minuun toivoa siitä, että koko puutarhaprojektini ei ole tuhoon tuomittu, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Sumuisen kuvan keskeltä voinette erottaa kukkakaalin taimen. Suurin osa itäneistä kukkakaaleista on ryppyisiä, ruttuisia ja muutenkin kärsineitä, mutta tämä yksi yksilö vaikuttaa vielä ihan onnelliselta. Nähtäväksi jää, onko sitä vielä satokaudellakin. Olen kerran yrittänyt kasvattaa kukkakaalia ja olisin onnistunutkin, mutta  tyhmänä en ymmärtänyt kerätä satoa (no joo, aika liioitellusti sanottu kahdesta kaalista) ajoissa, joten sen kohtaloksi tuli paleltuminen. Itku silmässä heitin rakkaudella vaalimani kasvit menemään.

Kaikista puistani ja pensaistani onnellisimpia ovat nämä pensaskirsikat: Latvian matala ja suklaakirsikka. Tämä on muistaakseni Latvian matala. Ehkä.

Tähän olen seuraavat työmaani tikuttanut. Ei muuta kuin kaivamaan, kun pyhät ovat ohi!

Rakkaat ja reippaat seuralaiseni palaamassa tarkoin vartioidulta kasvihuonevierailultaan. Äidin silmä seuraa jokaista askelta, jonka lapsikullat puutarhassa ottavat. Syystäkin. Kun en seurannut, lapset rakkaat lähestulkoon tappoivat yhden pienen viinimarjapensaan juoksemalla sen yli.

Ja loppuun vielä pakollinen juhannuskuva. Syreeni on tänään puhjennut kukkaan!

Lemmikkikuume

Huomaan viettäväni tunnin toisensa jälkeen Internetissä etsimässä eläimiä. Haluan kanoja ja lampaita. Aina kun löydän sopivan ilmoituksen, tuijotan kuvia ja itken vähän. Jokainen lammas olisi niin minulle sopiva. Kanatkin ovat kovin suloisia. Mutta eiväthän ne tuolla pellolla pärjää ilman asuntoa. Eikä kukaan ehdi niille nyt mitään rakentaa. En siis saa hakea lampaitani ja kanojani kotiin.

Ihastelen myös jokaista kania. Varsinkin sellaisia, jotka ovat tottuneita kissoihin. Mutta ei meille mahdu sisäkania. Eikä sitä ulkorakennusta ole kanillekaan. Ei siis edes kania lohdutuspalkinnoksi.

Toisesta kasvihuoneestakin joudun ilmeisesti luopumaan. Paikkaa suunnitellessani unohdin, että meillä on rasitteena tuo vierestä menevä maantie. Saan kyllä istuttaa tien viereen tyrniä, joka kasvaa kaksimetriseksi tiheäksi pensaaksi, mutta en saa laittaa 15 metrin päähän tiestä kasvihuonetta. Järkeviä nämä pykälät.

Vettä!

Tiedän, että iso osa ihmisistä murisee, kun "taas sataa vettä". Minä sen sijaan riemuitsen, kun viimeinkin sataa. Kylmä täällä on ollut muutenkin ja pilvistä ja synkeää, mutta vettä ei ole tullut. Ei juuri pisaran pisaraa yli viikkoon. Olen odottanut sadetta jo monta päivää ja aina joutunut pettymään, kun sitä on luvattu muttei annettu.

Koska vettä ei ole taivaasta tullut, olen joutunut onkimaan sitä ojasta. Niin juuri, siitä samasta ojasta, johon kannoin epätoivoisesti keväällä vettä kaikista istutuskuopistani. Välillä vettä on haettu kottikärrylasteittain isommastakin ojasta pellon puolelta. Pelkästään hedelmäpuut tarvitsevat vähintään 100 litraa vettä viikossa, joten vaikka miten kerään kaikki hukkavedet sisälläkin talteen, tarvitsen säännöllistä sadetta selvitäkseni puutarhanalkuni kanssa. Puiden lisäksi vettä kaipaavat kasvimaani, jotka olen nyt saanut molemmat kylvettyä. 

Eli todellakin olen kiitollinen siitä, että sataa. Kiikutin talon jokaiselle nurkalle ämpärit, jotka juoksin äsken tyhjäämässä isoon saaviin. Jospa taas hetken selviäisi kaivelematta ojanpohjia.

Psst... Kasvihuoneeni on koottu! Ja jo sitä kootessa rupesin miettimään, että selvästi tarvitsisin myös pienen kasvihuoneen. Ei ihmiselle voi yksi riittää. Ei millään. Lisäksi kävin jo merkkaamassa kolmannen ison kasvimaan paikan puutarhaani. Jokohan huomenna alkaisin kaivaa?

Surua ja iloa

Päivä alkoi haikeissa merkeissä, sillä huomasin kaikkien kesäkurpitsojeni kuolleen. Ne olivat vain haihtuneet pois. Surkeita lakastuneita taimia vaan lojui kasvimaalla. Tapoin siis ne kaikki.

Iltapäivällä maailma kuitenkin kirkastui tämän uutisen myötä. Meeri Räisänen palaa JYP naisiin ja Riikka Välilä, Saila Saari, Jenni Hiirikoski ja Rosa Lindstedt jatkavat JYPissä. Lisäksi Meeri pelaa myös miesten Suomi-sarjaa! Ainakin yksi syy pysytellä hengissä seuraavaan jääkiekkokauteen. Kesäkurpitsat joutavat kuolla, jos siltä tuntuu, elinhän tämänkin vuoden niitä ilman.

En edes romahtanut, vaikka keittelin kuusenkerkkäsiirapit puuhellalle. Nauroin vain samalla, kun rapsutin mönjää levystä irti. Koko tupa haisee ihan kauhealta, mutta eipä se haittaa. Ainahan voin lähteä ulos! Hyppään pyörän kyytiin ja polkaisen katsomaan, löytyisikö kylältä uusia kesäkurpitsansiemeniä. Päätin, että kasvihuoneessa ne ehtivät tuottaa satoa, vaikka kylvänkin ne vasta nyt.

Kurpitsanmurhaaja täällä, päivää!

Tänään se sitten tapahtui. Aamulla en olisi millään jaksanut nousta, mutta onneksi yhdeksän aikaan äitini soitti ja kysyi, saako tulla tänään pesemään meidän ikkunoitamme. Koska moista ei kerta kaikkiaan voi kieltää, oli minun könyttävä ylös ja ruvettava raivaamaan ikkunapöytiä. Eli lähinnä vietävä taimet ulos. 

Jo varovasti taimia siirtäessäni tapoin neljä kurpitsaa. Iltapäivällä totesin, että jos haluan säilyttää edes pari taimista hengissä, en voi viedä niitä enää takaisin sisälle. Hennot, melkein metriset (no joo, ei oikeasti) varret eivät vain kestä siirtelyä. Päädyin siis istuttamaan kurpitsani. Istuttaessa tapoin varmaan toistakymmentä yksilöä. Loput ovat nyt tuolla ulkona säiden armoilla. Tiedän, reppanoita olisi pitänyt karaista, mutta kun ei voi niin ei voi. On vain toivottava, että sää ei kovin kylmäksi menisi eivätkä kasviparat vauriotuisi. Tuntui jo ihan riittävän pahalta, kun niin monta rakkaudella kasvatettua kurpitsavauvaa kuoli. Surkeaa, jos sää tappaa loput.

Sain tänään myös pavut maahan. Yleensä olen odottanut juhannusta, mutta nyt en jaksa uskoa, että sää paranisi edes juhannuksen jälkeen, joten annoin mennä. Kasvavat, jos kasvavat. Osan laitoin sisälle purkkeihin kasvamaan ja siirrän ne sitten kasvihuoneeseen, kun minulla on sellainen. Jospa ne edes jaksaisivat antaa satoa. Huomenna istutan avomaankurkun taimet ja toivottavasti myös omena- ja kirsikkapuut. Sitten onkin enää yksi kasvimaa ja kasvihuone. Pihaprojektini ehkä sittenkin valmistuu joskus - siihen vaiheeseen, johon tänä vuonna on tarkoitus.

Kuten tekstistä huomaatte, voin tänään paremmin. Häilymistä jaksamisen ja voimattomuuden, levollisuuden ja pelon välillä on tämä elämä. Toisina päivinä on helpompi uskoa tulevaan, toisina ei jaksa ajatella edes huomista. Sekin on asia, johon joudun nyt totuttelemaan. Asia, jonka kanssa on vain elettävä.

Mutta tällä hetkellä asiat ovat hyvin, koska voin kestää jopa sen, että murhasin rakkaat kurpitsani.

Vaikea viikonloppu

Tänä viikonloppuna on ollut vaikea jaksaa. Puutarhahaaveet tuntuvat tyhmiltä, siirapinkeittely vielä tyhmemmältä (ja vaikka se ei olisikaan täysin tyhmää, kuka kumma muka jaksaa kerätä jotain kerkkiä?). Aloitekyky on täysin hukassa, enkä ole saanut edes sänkyäni pedattua. En vain jaksa. 

En jaksa puhua kenellekään, en jaksa tehdä mitään. Onneksi mies ja pojat olivat tänään pitkään poissa ja tytär oli autistisella tuulella eikä kaivannut juttuseuraa. Hakkasi vain ankalla laatikkoa. Ja jos ei hakannut, söi. Tai nukkui. Oloni helpotti vähän, kun ei tarvinnut puhua kenellekään, eikä muutenkaan olla seurallinen - saati sitten selittää kenellekään, miksi en nyt jaksa. 

Yritän muistaa, että olen joutunut tekemään liian paljon, kun mieheni on vain opiskellut. Yritän muistaa, että ihmiset voivat vain ihan tavallisesti väsyä. Että joskus voi olla päiviä, joina ei jaksa. Ja että se on ihan tavallista, normaalia.

Mutta silti mieleen hiipii pelko: entä jos tämä ei olekaan sitä tavallista väsymystä? Mitä jos putoan taas pimeään? Nousenko sieltä sitten enää koskaan?

Jos minulla olisi päivänkakkara, repisin sen lehtiä ja laskisin: putoan, en putoa, putoan, en.

Kun aurinko paistaa...

maailma alkaa näyttää kauniilta. Lämmin ulkona ei sentään ole, mutta täällä sisällä on senkin edestä. Olo on kuin tropiikissa, enkä ole muuta tehnyt kuin keitellyt kuusenkerkkäsiirappia kolmena iltana - puuhellalla tietysti. Hiki tuppaa tulemaan, vaikkei mitään tee. Olikin käytävä ulkona vilvoittelemassa ja napsimassa muutamia kuvia.

Vanha ja raihnainen omenapuu on kauniisti nupulla. Vielä kun kukat aukeaisivat ja tulisi pörriäisille sopiva sää, voisin toivoa saavani edes jotain satoa puutarhastani.

Vielä eilen tässä oli jättimäinen ruohomätäsläjä. Mättäitä on nyt vähitellen siirretty pellolle, jossa ne saavat muodostaa ison mäen. Siihen tehdään talvella lapsille liukumäki, jos vain saamme lunta vaivoiksemme. Mättäät on saatava puutarhan puolelta pois, koska tässä on kasvihuoneen paikka. Lapsille kyllä sanoin, että kasvihuone rakennetaan tuohon päälle suojaamaan mättäitä. Eivät sentään uskoneet, vaikka aika huumorintajuttomia toisinaan ovatkin.

Kasvimaa numero yksi on valmiina. Ensi vuonna laitetaan reunuskivet valmiiksi, tänä kesänä saa kelvata näin. Kahteen ylimpään on jo kylvetty, loput pitäisi kylvää nyt. Mutta minä vain jumin tietokoneella ja keitän siirappia. Ja paistun.

Siinä viinimarjapensasparat nököttävät jonossa, kun eivät muuta voi. Tuuli riepottaa joka päivä noita savimaahan iskettyjä reppanoita. Saa nähdä, läpäisevätkö sisukkuustestin, johon ovat joutuneet, vai heittävätkö henkensä.

Tyrnimaakin alkaa olla valmis. Enää odotetaan, odotetaan ja odotetaan, että noista surkeista risuista kasvaisi isoja ja komeita pensaita, jotka tuottaisivat meille marjoja.

Tässä oli päivän suurin ilonaihe. Kasvimaastani pilkistää sittenkin jotain. Olin jo luopua toivosta, mutta tänään löysin nuo pikkuiset. Saattavat toki olla rikkaruohojakin, mutta kovasti näyttävät kasvavan juuri siinä, mihin siemenet pudotin. Ja juuri noin lähekkäin, kun meni hermot.

Kissa ryökäle!

Nyt sanon sen suoraan, täysin kiertelemättä. Jos en rakastaisi tuota kissaa aivan valtavasti, sillä olisi ollut pari kertaa viime päivien aikana hengenlähtö lähellä. Ensin löysin otuksen uudenuutukaiselta kasvimaaltani. Siellä makasi aivan littanana juuri kylvettyjen rukolansiementen päällä, mukavasti lämpimän mullan päällä ja reunuskivien tarjoamassa tuulensuojassa. Eikä meinannut edes millään uskoa, että sinne ei saa mennä. Koko keskiviikkoilta piti kuningattaren mieleen palauttaa, että hänen on toteltava meitä alamaisiaan. Sen jälkeen ei ole enää meidän nähden kasvimaalla pyörinyt. Sitä en sitten tiedä, mitä tekee salaa.

Ja tänään ryökäle oksensi matoja ja muuta mönjää lepotuolille! Onneksi kissa oli samassa huoneessa tyttären kanssa ja säntäsin keittiöstä hätiin kuin raketti, koska luulin, että lapsi on ruvennut tekemään jotain vaarallista/sopimatonta/ärsyttävää/tuhoavaa. Mutta ei, tyttö istui kaikessa rauhassa sohvalla ja heijasi musiikin tahdissa. Kissa sen sijaan yökkäsi lepotuolilla. Kerkesin juuri ja juuri nypätä alta uuden Kelohonka-mattoni ennen kuin luikerot litkuineen valuivat lattialle. 

Eihän se kissaparan syy ole, jos sillä on matoja. Ei vaan yhtään osattu aavistaa moista, koska tyyppi on niin hyvinvoivan oloinen. Tokihan kissa, joka ei oikeastaan syö muuta kuin hiiriä, myyriä ja rottia, saa matoja hyvinkin helposti, joten ei tuo yllättävä asia ollut. Apteekin kautta käy siis tiemme. Ja sitten alkaa taisto siitä, kuka määrää lääkkeenotossa, me vai kissa. Ajattelin voittaa senkin taistelun, olenhan voittanut samassa asiassa jo tyttärenikin. Eikä se todellakaan ollut helppo juttu!

Hmmm...

Pitäisiköhän sitä ihmisen joskus vähän rauhoittua tässä puutarhainnostuksessaan? Siitäkin huolimatta, että on odottanut omaa pihaa vuosikaudet? Tuossa äsken tajusin, että olen hankkinut tänä vuonna kahdeksan hedelmäpuuta (kaksi luumua, kaksi päärynää, kolme omenaa ja yhden kirsikan), kaksi kirsikkapensasta, seitsemän tyrniä, kaksitoista viinimarjapensasta, kaksi viiniköynnöstä, kaksi karhunvatukkaa ja kolme pensasmustikkaa. Lisäksi olen tehnyt vähän alle 40 neliöä kasvimaata ja ostanut kasvihuoneen. Alan vähitellen ymmärtää, miksi mieheni esittää jo välillä soraääniä. Lisäksi mietin välillä, onko masennusdiagnoosini sittenkään oikea, vai sairastanko sittenkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja vietän nyt maanista kautta. En tiedä, keskityn luottamaan siihen, että olen vain niin onnellinen siitä, että viimein voin rakentaa itselleni puutarhaa. Viimein minulla on oma koti.

Keskeneräisiä projekteja on tällä hetkellä aika vähän. Iso osa kasvimaista on kesken, koska tarvitsin niihin mieheni apua, eikä hänellä oikein ole ollut aikaa. Nyt kuitenkin asiat ovat niiltä osin paremmin, joten sen jälkeen, kun viimeinen tyrni, viimeinen omenapuu ja kirsikkapuu ovat maassa, voin keskittyä kasvimaiden valmiiksi saattamiseen. Ehkä nekin juhannukseksi valmistuvat. Toistaiseksi ei ole ollut kiirekään, koska kesä ei näytä tulevan, joten papuja on ihan turha vielä kylvää. Kasvihuoneprojektikin on vielä kesken, koska posti toi paketin vasta tänään. Tai oikeastaan jo tänään, sillä ostin sen vasta sunnuntaina.

Kiirettä pitää tässä muutenkin, sillä tonttimme on täynnä ruokaa. Vietin tänään hyvän tovin leikkimökin katolla keräten kuusenkerkkiä. Saisin kerätä koko kuusen tyhjäksi, koska olemme päättäneet kaataa sen, kun vain ehdimme. Emme kaada puuta vielä tänä vuonna, jotta saamme ensi keväänäkin kerkkiä, mutta tässä jossain vaiheessa, kun kiireellisemmät jutut on hoidettu. Kun olin kerännyt reilut seitsemän litraa kerkkiä, hain uudet astiat ja kiirehdin poimulehtien, nokkosten, voikukannuppujen, apiloiden ja maitohorsmien kimppuun. Tarvitsisin vuorokauteen lisää tunteja, koska en millään ehdi kerätä kaikkea ruokaa ympäriltäni. Onneksi sentään sain tänään ostettua kasvikuivurin, niin joka paikka ei enää ole täynnä kuivumassa olevia villiyrttejä. 

Maanantaista asti olen ollut työtön, mutta täytyy sanoa, että sellaiseksi en tällä hetkellä itseäni tunne. On niin kiire.