Alkuvuonna en pahemmin ole ehtinyt tietokoneella istua. Puhelimella on kyllä tullut notkuttua netissä, mutta sillä en viitsi blogia päivittää, sillä tiedän helpompiakin keinoja hermojen menettämiseen. Vuosi on alkanut jääkiekon merkeissä ja nyt yritän sopetua ajatukseen, että se ilo on melkein puoleksi vuodeksi ohi.
Maaliskuun alussa pääsimme juhlimaan JYP Naisten Suomen mestaruutta. Joukkue ei hävinnyt koko kaudella yhtäkään peliä, joten sen suoritus oli huikea. Finaalisarjassa vastustajana ollut HPK ei saanut tehtyä yhtäkään maalia.
Maaliskuun lopussa pakkasimme kimpsut ja kampsut ja lensimme
Kamloopsiin. Unohtumaton matka, joka valitettavasti päättyi rinnassa
puristavaan suruun ja rakkaiden ihmisten raskaaseen pettymykseen. Suomi
pelasi upeasti, mutta viimeinen peli pilasi mitalimahdollisuudet. Mutta
todella ylpeä olen meidän naisleijonistame!
Lentomatkalla Vancouverista Kamloopsiin saimme ihastella tällaisia maisemia. Käsittämätöntä kauneutta. Tosin minulle suurin elämys oli se, kun Vancouverista noustessamme tajusin näkeväni Tyynen Valtameren. En koskaan ollut kuvitellutkaan matkaavani niin kauas, että sen voisin nähdä. En koskaan.
Jäähalli oli valmisteltu kisoja varten todella upeasti.
Kevät oli Kamloopsissa huomattavasti pitemmällä kuin täällä meillä. Tai oikeastaan kevät tuli meidän matkamme aikana. Yhtäkkiä kaikki oli näin kaunista ja vihreää. Ensimmäisenä päivänä satoi, samoin viimeisenä, kaikkina muina oli kesäsäät.
Suomen osalta kisat päättyivät pettymykseen, mutta onneksi toinen suosikkini Yhdysvallat vei mestaruuden. Aivan suru puserossa ei siis tarvinnut kotimatkalle lähteä.
Arkielämään on ollut vaikea sopeutua hienon matkan jälkeen, mutta vähän olen jo saanut siemeniä törkittyä multaan. Ensimmäiset hennot versot jo ovat näkyvissä. Varsisellereitä, luulen.
