Hengissä

Hengissä ollaan, mutta aika ei tahdo riittää blogin elossapitämiseen. Heinäkuu on kiireistä aikaa: pitäisi kerätä mustikoita (osittain hoidettu: kolme litraa marjoja pakastimessa ja mehumaija porisemassa), käydä sienimetsässä (osittain hoidettu: eilen löysin ensimmäisen kerran oikein oikeasti sieniä. Ne toki kutistuivat aika vähään, koska heitin menemään joka ainoan rouskun, joka ei kotona enää puhjennut suunnattomiin kyyneliin. Aloittelevana sienestäjänä olen arka), leikkiä kasvihuoneessa mehiläistä (kesken), äyskäröidä kasvihuone tyhjäksi suursateiden jälkeen (hoidossa, sillä tänään ei tulvinut), kerätä se vähä sato, jonka kasvimaa antaa, seurata pesäpalloa ja vielä hoitaa kaikki muutkin arjen työt. 

Tänään vielä hankin itselleni lisää töitä, sillä uudet perheenjäsenemme saapuivat kotiin. Olen onnesta soikeana. Esittelen nyt teillekin: ihanat ranskanlupat Elmiina ja Helmiina.

Merkittävä päivä

13.7.2015 oli elämässäni tärkeä päivä. Ensiksi luovutin, sitten aloitin uuden ajanjakson elämässäni. Eikö kuulostakin dramaattiselta?

Totuus onkin sitten vähemmän kohauttava kuin tuo lause, jonka siitä pyöräytin. Luovuttaminen tarkoitti sitä, että totesin, ettei tänä vuonna tule kesää, ja kannoin ruusupavut kasvihuoneeseen. Ei ollut helppo päätös se, mutta tehty on. Eivät nuo kasvaneet parissa viikossa juuri yhtään, joten jos aion papuja saada, oli viimeinen hetki kantaa ne vähän lämpimämpään. Toki joudun mehiläisten tehtävät hoitelemaan täysin itse, mikä vähentää papujen määrää, mutta jos edes pariin ruokaan saisi... Näin sitä huomaa, miten tavoitetaso laskee. Keväällä en olisi voinut kuvitellakaan, että pari annosta ruusupapuja riittäisi minulle. Mutta asiat nyt ovat niin kuin ovat. Hyvää tässä asiassa oli se, että keväällä laiskottelimme ja jätimme ruusupapumaan tekemättä. Laitoin taimet "tämän kerran" ruukkuihin. Onneksi, sillä muuten niitä olisi ollut aika mahdoton siirtää kasvihuoneen suojiin.

 

Uusi ajanjakso taas tarkoittaa sitä, että sienestin tänään elämäni ensimmäisen kerran onnistuneesti. Olen ravannut viikkotolkulla pitkin metsiä aina kun olen vähänkään aikaa saanut, mutta mitään en ole löytänyt. Tai siis olen: toukansyömiä tai muuten ikivanhoja tatteja, tuntemattomia sieniä ja syötäväksi kelpaamattomia haperoita. Pihassammekaan ei kasva kuin koivunkantosientä, jota en uskalla poimia, koska se saattaa sittenkin olla myrkkynääpikkää. Mutta tänään löysin valtavan tatin! Pyöräilin se kädessäni metsätieltä kotiin kuin suurikin voittaja, tein pikaisen lajinmäärityksen (luultavasti männynpunikkitatti), pilkoin sen pannulle (ja heitin toukat ja niitten syömät sienenpalat kompostiin) ja söin. Siis minä, joka en ikinä opi tunnistamaan sieniä! Ja minä, joka en voi sietää sieniä! 

 

Ihmeellistä, miten ihminen muuttuu, kun päättää.

Kotona, osa 2

Miten ihana onkaan taas olla kotona! Palasimme eilen tuetulta lomalta. Oli aivan uskomaton tunne, kun huomasi olevansa koti-ikävän kourissa. Minulla ei vuosikausiin ole ollut oikeaa kotia. Siis sellaista paikkaa, jossa asun ja jota rakastan. Oikeastaan kaksi viimeisintä osoitettani ovat olleet vain asuinpaikkoja. Paikkoja, joista edes vähän kodin on tehnyt se, että siellä on ollut oma perhe ja oma sänky. Mutta itse paikka - ei se ole ollut koti. Viimeksi asuin surkeassa pienessä rivitaloasunnossa, jossa kaikki äänet kuuluivat asunnosta toiseen. Miellyttävän paikan siitä teki takapihalta auennut peltomaisema, ei mikään muu. Sitä edellinen paikka oli muuten aivan menettelevä, mutta sijaitsi taajamassa. Joka puolella oli naapuri. Eikä koskaan ollut pimeää. Talo oli rakas ja ihana, mutta ympäristö kauhea. Naapurit toki olivat enimmäkseen mukavia, mutta ei minua ole luotu elämään sellaisessa paikassa. Ei. 

Mutta sitä suurempi ilo on se, että nyt on koti. Viimeiset lomapäivät aivan kiemurtelin ikävästä. Kotimatkan hoilotin lastenlaulujen sävelillä, että minulla on ikävä. Oli ikävä kissaa, taloa, omaa sänkyä, kurpitsoja, maisemia ja jopa tuulihaukkaa, joka täällä pyörii. 

Ja ah, mikä riemu oli ajaa kotipihaan ja juosta suoraan kasvihuoneen luokse. Kaikki rakkaat olivat hengissä ja kasvihuonekin täysin kunnossa. 

Miten suuri onni ihmistä kohtaakaan, kun hän saa kodin. Paikan, jossa on hyvä olla.

Puutarhaonnea

Kesä tuli viimein. Olen onnellinen ja kuljeskelen ympäri puutarhaani nauttimassa taimien hennosta kasvusta ja maailman kauneudesta. Miten olenkaan kaivannut lämpöä ja auringonvaloa! Rakkain paikka pihassani on edelleen kasvihuone. Olen varmaan täysin kahjo, mutta tuntuu kuin kasvihuonekasvini olisivat ystäviäni. Käyn tervehtimässä niitä useita kertoja päivässä, silittelen niiden pehmeitä tai karheita lehtiä ja tunnen sydämessäni sykähdyksen aina, kun huomaan niiden kasvaneen. Todellakin, olen rakastunut kasveihini! On ihanaa, kun voi rakastaa jotain sellaista, joka ei koko ajan vingu ja vikise vastaan, huuda tai tappele. Suorastaan terapeuttista.

Mieheni rakensi kasvihuoneeseeni hyllyn. Nyt minut toivottaa tervetulleeksi myös ihana puun tuoksu. Suorastaan värisen innosta ja onnesta, kun mietin, mitä kaikkea ensi vuonna voinkaan kasvattaa, kun minulla on noin hieno hylly. Kaiken huipuksi mieheni lupasi rakentaa toisenkin samanlaisen. Onnellista!

Valitettavasti hyllyjä rakentaessa tuli pienehkö sivuvahinko, ja jälleen yksi kurpitsani kuoli. Kun huomasin tapahtuneen, en voinut estää kyyneliä tulvahtamasta silmiini. Mutta nyt, kun kurpitsan kohtalonhetkestä on jo pari päivää, minua oikeastaan naurattaa. Keväällä minulla oli yhteensä melkein kolmekymmentä kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Nyt siitä joukosta on täysissä voimissa enää kaksi. Ja suurimman osan olen tappanut ihan itse. Ison osan vei sää ja tämän yhden kalautti hengiltä mieheni. Toki tätä vielä pidetään keinotekoisesti hengissä, mutta en usko, että jaksaa tehdä satoa tuolla tavalla köytettynä.

Tämä yksilö on tällä hetkellä suurin ilon aiheeni. En tiedä, onko hän kurpitsa vai kesäkurpitsa, mutta hän kasvaa niin kovaa vauhtia, että ihastun joka päivä enemmän. Melkoinen yksilö.

Tässä on tämä keväällä kylvettyjen (kesä)kurpitsojen ainut kunnolla selvinnyt yksilö. Kasvaa hänkin ja on tehnyt jo monta nuppua. Mutta silti en edelleenkään tiedä, onko hän pelkkä kurpitsa, vai onko hänellä nimessään etuliite kesä. Ehkäpä se selviää, jos ja kun nupuista tulee kukkia ja kukista meille ruokaa.

Avomaalta löytyy jo ilahduttavasti alkuun lähteneitä mangoldeja. Suurin osa vielä kituuttaa, mutta jokunen on jo ihan tunnistettava yksilö.

Tässä rehottavat rukolasalaattini. Suurimpia ilonhetkiäni ovat ne, jotka varastan lasten nukkuessa. Otan itselleni leivän ja mehua ja kävelen niiden kanssa takapihalle. Istun tuohon kiveykselle ja nappaan leivälleni salaattia. Kyllä, tunnustan, jätän ne huuhtelematta. Valitsen sentään mahdollisimman puhtaita yksilöitä. Siinä istun maaseudun rauhassa, syön leipääni ja nautin hiljaisuudesta. Kukaan ei vaadi minulta silloin mitään.