Viimeinkin tuli oikea talvi. Minä tosin olisin mitä mainioimmin pärjännyt ilmankin, mutta on tässä se hyvä puoli, ettei enää tarvitse katsoa, miten rikkaruohot odottavat kasvimaalla kitkijäänsä. Ei tätä lunta onneksi vielä aivan riesaksi asti ole. Mutta lienee turha haaveilla siitä, että se tähän jäisi. Luultavasti ensi viikolla, kun alan kulkea töissä, lumisade alkaa tosissaan ja kestää sen saman neljä viikkoa kuin työsuhteenikin, niin että saan joka ikinen päivä kotiin lähtiessäni kaivaa auton kinoksesta.
Niin, joudun tai pääsen tosiaankin töihin. 22 työpäivää pitäisi kahlata läpi. Itse työ kuulostaa ihan mukavalta, mutta ne kaikki lähdöt! Ja ne "huomenna pitää töihin" -ajatukset. Ne ovat ehkä minulle liikaa. Toivon, että niihin turtuu mahdollisimman nopeasti, koska muuten tilanteesta tulee jokseenkin vaikea kestettävä. Toisaalta noinkin pitkä työpätkä kertoo aika hyvin siitä, olenko oikeasti työkunnossa vai pitäisikö yrittää takaisin sairauslomalle.
Talvesta ja töistä huolimatta olen ollut kovin onnellisella mielellä. Jälleen kerran hämmästelen, miten juuri minun elämääni on tullut näin uskomattoman upeita ihmisiä. Miten ihmeessä minä, tällainen seinäpaperiin sulautuva tylsä tyyppi, jonka olemassaoloa kukaan ei edes huomaa*, tunnen nipun olympiamitalisteja ja vähintäänkin joukkueellisen maailman parhaita pesäpalloilijoita? Minäkö ihan oikeasti olen se, joka kirjoittelee pöhköjä viestejä olympiakisoihin tähtäävälle urheilijalle - ja vastaanottaa samanlaisia juttuja. Siis minä? Miten minun elämässäni voi tapahtua tällaista? Oikeasti?
Miten käsittämättömältä tuntuukaan, kun kaikkien vaikeiden hetkien jälkeen kokee oman elämänsä olevan valtavan suuri lahja. Miten suuri onni on, kun elämä tuntuu olevan kaiken koetun vaivan arvoista. Kaiken tuskan ja ahdistuksen jälkeen olen tullut pisteeseen, jossa elämä tuntuu lahjalta ja jossa saan rakkaan kissan suosiollisella avustuksella kirjoittaa tätä blogia (kissa yrittää koko ajan hyppiä näppikselle ja piereskelee niin, että olen tukehtua). Elämä on rakasta. En tokikaan kuvittele, että tämä on pysyvä tila, mutta on lohdullista ja onnellista saada edes pistäytyä tässä mielentilassa.
*Ihmeellisen syvään on juurtunut tuo kouluaikana omaksuttu käsitys omasta itsestä. Olen jo vuosien ajan miettinyt, että varmaan asia ei ole aivan noin, koska pesiskentillä ja jääkiekkokaukalon reunalla minut kuitenkin on opittu tuntemaan hyvin nopeasti ja muistettu vuosienkin takaa. Mutta silti, jos itseäni päädyn kuvailemaan, kerron siitä henkilöstä, jota ei juuri koskaan muisteta.
