Uuttavuotta

Näin uudenvuodenyönä on hyvä aika muistella menneitä. Kuuntelen kahden lapsen tuhinaa (lähestulkoon kuorsausta) ja satunnaisia raketteja, yritän nukkua normaalilla yölääkemäärällä, totean sen toivottomaksi, käynnistän puhelimen uudelleen ja alan kirjoittaa.

Vuosi 2017 oli monivaiheinen. Alkuvuoden tein sijaisuuksia siellä täällä, väsyin ja voin huonosti, kudoin monet kymmenet villasukat, päädyin niiden takia lehtiin, hoidin lapsen vakavaa sairautta ja kävin Yhdysvalloissa. Vuoden jälkimmäisellä puoliskolla sain yllättäen oikean työpaikan jopa kymmeneksi kuukaudeksi, päädyin yksinhuoltajaksi taiteilemaan jaksamisen ja nääntymisen välillä, kävin Islannissa ja vietin aikuisaikani onnellisimman joulun Jäämeren rannalla Hammerfestissa.

Kuulin vuoden aikana lukuisia kertoja, että olen rohkea ja sinnikäs ja ties mitä hienoa. Mutta en ole. Matkustelen yksin lasten kanssa siksi, että maailman näkeminen on ainut keinona selviytyä hengissä. Eikä meidän seurueeseemme kovin paljon ole tyrkyllä innokkaita aikuisia, sillä tuskin kukaan ole niin hullu, että mukaamme lähtisi. Kyse ei ole rohkeudesta, vaan tosiasioiden tunnustamisesta ja haaveiden toteuttamisesta nyt, kun vielä on mahdollisuus. Jos elämä jotain on opettanut, niin sen, että kaikki voi olla huomenna toisin. Ja että muutokset hyvin harvoin ovat parempaan.

Sinnikäs taas - pyh! Sitäkään en ole. Ainut kehuttava ominaisuuteni on tosiasioiden hyväksyminen. En voi muuttaa itseäni terveeksi tai lapsiani vammattomiksi, joten tunnustan arkeni olevan tällaista. Olisihan se varmaan hienoa, jos lapset kävisivät koulua kuin muutkin ja  huolehtisivat itse itsensä aamuisin kouluvalmiiksi. Erityisesti antaisin plussaa siitä, jos minun ei tarvisi lääkitä joka ipanaa joka aamu ja jos lapset voisivat olla iltapäivisin yksin kotona edes hetken. Vaan eivätpä ole.

Eikä minulta kysytä, miten haluaisin elämän olevan (vaikka minulla olisikin siihen vastauksia valmiina, paljon) vaan sitä, miten suhtaudun siihen, mitä eteeni on annettu. Kuljen päivästä toiseen, välillä sitkutan sumussa ja välillä hypähtelen valossa. Etsin onnea pienistä ja isoista asioista: riidattomasta aamupalasta, lapsen pehmeästä suukosta, kissan kehräämisestä, onnistuneesta oppitunnista, viikonlopun peleistä ja matkustamisesta.

Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että olen minä. Välillä maailman surkein äiti, kyvytön omakotitaloasuja, säälittävän huono opettaja. Mutta myös täysin torvelo, hetken mielijohteita seuraava tohelo, joka menee minne vain ja tekee mitä vain. Ja on juuri siksi onnellinen. Typerä myös, mutta mitäpä se haittaa.

Ennemmin onnellinen typerys kuin onneton älykkö.

Loppua ja alkua

Kevät on aina vaikeaa aikaa minulle ja yhdelle lapsistani. On haikeaa päästää kaikki rakkaat jääkiekkoihmiset pitkälle kesälomalle (tämä tarkoittaa siis lomaa meistä, koska jääkiekkoilijat treenaavat kesälläkin, eivätkä vain odota tulevaa kautta niin kuin me). Kevään viimeiseen halaukseen tai vilkutukseen sisältyy paljon: toiveet onnellisesta kesästä ja iloisesta jälleennäkemisestä, hetken haikeus ja irtipäästämisen vaikeus. Sitä tahtoisi tarrata hetkeen kiinni, pysähtyä ja pitää ihmiset aina vierellään. Mutta oikeasti sitä halaa juuri sen verran kuin on sopivaa tai jos se ei ole sopivaa ollenkaan, toivottaa vain hyvää kesää ja kääntyy ja kävelee pois. Paitsi että minä en tietenkään tee mitään noin yksinkertaisesti, vaan oikeasti tarkistan sadannenviidennenkymmenennenensimmäisen kerran, että kaikki tärkeä on mukana, kokoan lapseni ja alan paimentaa heitä eteenpäin huudellen koko ajan ohjeita, koska muuten kadotan jonkun. 

Kahtena viime vuonna olen ollut niin onnekas, että olen saanut viettää nämä jäähyväishetket lentoasemalla. Olemme tulleet kotimaahan samalla lennolla, keräilleet yhdessä laukkujamme hihnalta, halailleet ja kiitelleet matkaseurasta ja toivotelleet hyvää kesää. Siinä hässäkässä matkan vaivoista väsyneenä tilanne on ollut helpompi kestää. On ollut kiire kotiin kissojen luokse ja omaan sänkyyn. Ei ole jaksanut ajatella, että menee melkein puoli vuotta, ennen kuin voi nähdä näitä ihmisiä uudelleen. Hyvä niin.

Elämän tasaannuttua ikävä iskee. Sitä ikävöi kaikkea: ihmisiä, MM-kisapaikkaa, jäähallia, hotellia, lasten kansa tehtyjä Luulajan-matkoja (vegaanisia karkkeja, Lokaa, hotelliaamupalaa, sängyllä hyppimistä ja karkisyönnin tuomaa pahoinvointia). Ihan kaikkea jääkiekkoon liittyvää. On vaikea päästä arjessa eteenpäin. Mikään ei huvita ja syksy tuntuu olevan valovuoden päässä. Eikä pesiskausikaan ala, vaikka miten odottaa. Eikä se tunnu edes kiinnostavan. Tulisi edes kesä ja lämmin, että voisi istua pihalla auringossa ja lukea kirjaa! Mutta ei. On hyytävän kylmä ja sataa lunta.

Onneksi sitä tietää jo aiempien vuosien kokemuksella, että olo helpottaa. Että tämäkin loppu on oikeastaan alku. Vaikka nyt tuntuu tuskaiselta ja vaikealta, kohta olen taas onnellinen Virkiä-perheen jäsen. Taputan käteni kipeiksi, katson kun lapseni juoksevat pelaajien kanssa loppuverryttelyssä, paimennan nuorimmaistani, ettei hän ajele pyörätuolillaan pelaajien päälle ja nautin. Elän ja hengitän pesäpallokotini ilmaa. Unohdan, että minun piti vain odottaa syksyä. Ja kun syksy lopulta koittaa, vingun ja vikisen. Piti vielä olla kesä, piti saada olla näiden rakkaiden ihmisten kanssa, piti ja piti. Mutta samalla olen jo innolla hyppäämässä uuteen jääkiekkokauteen. Miten ihanaa sitten onkaan nähdä kaikki taas!

Mutta sitä mietin, miksi nämä kaudet eivät voi mennä minun aikatauluni mukaan? Jos jääkiekkokausi alkaisi vasta aivan syyskuun lopussa ja kestäisi huhtikuun loppuun, kaikki olisi hienosti! Syksyllä ei tarvitsisi tuskailla, mitä tehdä, kun kaikki tapahtuu yhtä aikaa eikä keväällä jäisi tyhjän päälle. Miksi minä en ole urheilumaailman napa? Miksi en saa määrätä, mitä tapahtuu ja milloin?

Ja kun nyt kysellä aletaan, miksi en ole niin rikas, että pääsisin katsomaan olympialaisia?

Tahmeaa kevättä

Viime ajat ovat olleet tahmeita. Yhdysvalloista naisten jääkiekon MM-kisoista palaamisen jälkeen en toipunut aikaerosta millään. Yöt menivät valvoessa ja päivät sumussa. Osittain ongelma saattoi olla siinäkin, etten edes halunnut päästä eteenpäin. En halunnut myöntää sitä, että kisat olivat ohi ja arki edessä. Palavereja koulussa ja sosiaalitoimessa, terapiahakemuksia, lääkäreitä, apteekkireissuja, lääkkeitä, verikokeita ja tätä typerää koulua! Toisinaan leikin ajatuksella, että ottaisin lapset kotikouluun, mutta hyvin nopeasti totean, että tarvitsemme kyllä lomaa toisistamme. Ja että hermoni eivät kestäisi omien lasten opettamista. Tai no, kahta jaksaisin opettaa (sitä joka oppii opettamattakin ja sitä, joka opettelee vain pukemaan, riisumaan ja pitämään kynää kädessä), mutta kolmatta en. Siis sitä, jota pitää oikeasti opettaa. Sitä paitsi jos opettaisin lapsiani itse, joutuisin olemaan aina kotona, enkä silloin saisi palkkaa tai työttömyyskorvausta, jotka mahdollistavat jääkiekkomatkoihin säästämisen.

Tämä kevät tuntuu muutekin vaikealta. On niin kylmä, että on vaikea uskoa kesän tulevan. Ja jos ei usko kesän tulevan, ei huvita kylvää mitään. Eikä varsinkaan ruveta laittamaan kasvimaata kuntoon. Siellä törröttävät viime vuotiset ruusukaalin varret, rikkaruohot ja muut. Toisaalta kylmyyden takia maa on vielä jäässä, joten ei puutarhatöihin oikein edes voi ruveta. Kasvihuonekin on aivan vinossa, koska routa ei ole pohjoisen puolelta sulanut. Ensimmäiset kylvöt sain sentään tehtyä ja nyt elämä jumii entistä pahemmin, koska keittiön työtaso on täynnä esikasvatusastioita. Kaalit ovat lähteneet hyvään kasvuun, mutta muita vielä odotan. Saa nähdä, miten niiden kanssa käy. Joka tapauksessa kylmyys ärsyttää. Kaikki ärsyttää. Ja väsyttää. Ja kyllästyttää. Kaikista eniten ärsyttää se, kun tietää, ettei oikeasti ole mitään syytä olla kyllästynyt ja ärsyyntynyt. Että vika on vain minussa itsessäni ja minun asenteessani. 

Josko huomenna hankkisin paremman asenteen? Nousisisin aamulla reippaasti ylös, siivoaisin, ompelisin vaippoja, tyhjäisin viimeisen matkalaukun, kävisin lenkillä? Osaisinko olla niin viisas? Vai käytänkö huomisenkin venymiseen, vanumiseen ja lisä-ärsyyntymiseen? Luultavasti.

Suosion huipulla

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että blogini olisi suosittu. Olisihan se hienoa, että ihmiset kilvan rientäisivät lukemaan, mitä tällä kertaa olen kirjoittanut. Saisin kuvitella olevani tulevaisuuden Laila Hirvisaari, jonka jokaisen sanan lukijat suorastaan ahmivat. Nautiskelisin suosiosta ja lähettäisin aina välillä jotain erityisiä terveisiä alamaisille... ei kun siis lukijoilleni. 

Todellisuus on kaukana näistä ajatusleikeistä. Olen normaalisti järkyttävän laiska kirjoittaja ja kertakaikkisen tylsä. Ainoastaan parhaat ystäväni viitsivät lukea kirjoituksiani. Jos muistavat. Yleensä eivät muista. Minun parhailla ystävilläni nimittäin on oltava huono muisti, koska muuten he eivät enää olisi ystäviäni. Hyvämuistiset ihmiset kaikkoavat seurastani aika nopeasti. Ymmärrän heitä. Minäkin kestän itseäni vain siksi, että minulla on huono muisti.

Nyt olen suosioni huipulla. Edellistä kirjoitustani on todellakin luettu. Blogissani on koko sen elämän aikana käyty noin tuhatviisisataa kertaa. Niistä lähes viisisataa on ollut tällä viikolla. Minusta tämä on erittäin noloa. Sen yhden kerran, kun kirjoitan yöllä säälittävää rakkaushöpinää, tulen kuuluisaksi. Juuri se kirjoitus, jonka haluaisin hävittää, kerää lukijoita. Toivon, että moni olisi klikkaillut linkkejä vahingossa moneen kertaan. Ettei vain oikeasti noin kauhea kirjoitus olisi näkynyt viidellesadalle silmäparille. 

Kuuluisuus ei siis olekaan helppoa. Ei ainakaan, jos sen saavuttaa näin häpeällisellä tavalla. Katu-uskottavuuteni on täysin hävinnyt. Mainekin meni.

Voi minua.

Hopeamietteitä

Hopea hävitään, muut mitalit voitetaan. Siksi hopea on mitaleista se, joka saa katsojan miettimään, miksi hän seisoo juuri tässä joukoissa. Miksei hän käännä takkiaan ja juokse sinne, missä juhlitaan? Olisihan siellä paljon hauskempaa! Miksi hänen paikkansa on pettyneiden luona? Mikä näissä ihmisissä tai tässä joukkuessa saa hänet olemaan juuri tässä ja juuri nyt, pettymyksen raskasta taakkaa kantaen? 

Kolmen vuoden sisällä olen ollut tässä tilanteessa neljä kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla minun ei tarvinnut edes miettiä, miksi tahdoin kulkea joukkueen mukana sen kauhean mustan ja pimeän pettymyksen läpi. Olin sokeasti rakastunut! Olin aikonut käydä paikalla yhden kerran, vain esitelläkseni lapsilleni teiniaikojen idolini. Mutta autistinen tyttäreni otti joukkueen omakseen ja raivasi tiensä - ja samalla meidänkin tiemme - suoraan pelaajien ja taustajoukkojen sydämiin. Kerrankin me kummalliset, oudot ja erikoiset kelpasimme ja vielä juuri sellaisina kuin olimme. Siinä rytäkässä lensivät jonnekin kauas pois kaikki (erittäin vahvat) ennakkoluuloni kyseistä seuraa ja kaupunkia kohtaan, ja samaa tietä katosi osa aivotoiminnastani. Olin löytänyt talvikodin itselleni ja perheelleni. Tunsin kuuluvani juuri siihen joukkoon, niin myötä- kuin vastamäessä. Seuraa ei enää ole, mutta ihmisiä rakastan edelleen koko sydämestäni.

Kolmannella kerralla olin jo kokenut häviäjä. Häviäminen oli muutenkin helpompaa, koska olimme juhlineet kultaa jo viitenä syksynä peräkkäin. Myönsin rehellisesti, että en halunnut edes omasta rakkaasta Virkiästäni Sotkamon Jymyn kaltaista ikivoittajaa, koska jatkuva yksinvaltius vie lajista mielenkiintoa. Ei toki minulta, mutta monelta muulta. Silti mieli oli haikea ja vähän kyyneliäkin putoili poskilleni, kun kuljin kentällä kiittämässä rakkaitani kaudesta. Olin tiennyt jo 24 vuotta, että Virkiä on minun kesäperheeni. Sen kotikenttä on paikka, jossa minua rakastetaan ja on rakastettu aina. Epävarmana 15-vuotiaana kentän laidalle ensimmäisen kerran astelin ja nopeasti löysin sieltä ihmiset, jotka ottivat minut, uuden ihmisen, siipiensä suojaan. Tähän päivään he asti ovat huolehtineet minusta ja huolehtivat vastakin, vaikka eräs heistä saatetaankin viikon kuluttua haudan lepoon. Miten ikävöinkään häntä!

Tämä neljäs kerta on erilainen kuin muut. Finaalisarjan alkaessa en oikein edes tiennyt, kenen mukana kuljen. Olin epävarma siitä, mitä minulle ja minussa on tapahtunut. Matkani tähän hetkeen on kulkenut vaikean kautta ja olen joutunut miettimään monet asiat uusiksi. Olen pakon edessä tunnustanut itselleni (ja nyt tunnustan teille muillekin), että kun jokunen vuosi sitten rakastuin päätä pahkaa, menetin oman arviointikykyni, haluni olla totuuden puolella ja ajatella ensisijaisesti ihmisistä hyvää. Uskoin kritiikittömästi sen, mitä minulle sanottiin. Tyhmä minä. Puolitoista vuotta inhosin tätä joukkuetta ja sen ihmisiä, enkä vaivautunut edes miettimään, onko inholleni jotain perustetta. Hämmästyttävää, miten tyhmä aikuinen ihminen voi olla! Lopulta koitti kuitenkin päivä, jona en enää voinut uskoa. Sitä, mitä minulle väitettiin, ei ollut saanut tapahtua. Ei. Keräsin rohkeuteni ja kysyin inhoamani joukkueen edustajalta, mitä hänen mielestään oli tapahtunut. Muutaman tunnin kuluttua ymmärsin, että olin ollut pahasti väärässä. Kaikessa. Selvisi, että minulla oli ollut oma totuuteni, toisella osapuolella toinen. Ja että oikea totuus on niin monen väärinkäsityksen kudelmaan piilotettu, ettei sitä taida koskaan löytää kukaan. Häpesin omaa käytöstäni.

Häpeästä toivuttuani aloin katsella jääkiekkomaailmaa uusin, avoimemmin silmin. Näin, miten monelle huipputyypille olin kääntänyt selkäni ihan vain siksi, että toisetkin lähelläni tekivät niin. Siitä alkoi matkani kohti tämän päivän hopeatunnelmia. Päivä päivältä ja peli peliltä huomasin, miten ehkä oikeastaan voisin haluta kuulua tähän joukkoon. Ehkä minun paikkani sittenkin on kesät talvet sinivalkoisessa seurassa? En tiedä, mutta luulen niin. Edellinen kokemus opetti varovaiseksi.

Nelituntisella kotimatkallani ehdin miettiä moneen kertaan, miksi minä, Oulua ja Kärppiä rakastava ihminen, toivoin tänään Kärppien tappiota. Vastaus piilee luultavasti ihmisissä. Siinä, miten minua vihollisleiristä kurkistelevana on kohdeltu, ja siinä, miten pieni maailma voi olla. Miten yhtäkkiä tajusin vuosien jälkeen löytäneeni naapurin pienen pitkäripsisen pojan. Ei hän toki enää ole pieni eikä pitkäripsinen eikä edes naapuri, mutta silti. Pakko kai tässä on olla samalla puolella! Meidän kylän akathan menisivät ihan sekaisin, jos kuulisivat, että kyläläisten jälkikasvu riitelee jääkiekkokaukalon laidalla. "Jukelin tähären, nuan siinä käy, kun lähäretähän isoohin kaupunkiihin lukemahan ja sitten jäärähän sille tielle. Ei tuallaasta tapahtuusi, kun tultaasihin vaan omalle kylälle takaasi! Niin joo, eihän se likka oo Kuurtanesta kauempana, mutta en tiärä... Kyllä siitä aina näki, ettei se osaa olla niin ku ihimiset ruukaa... Siskoonsa oli palio rauhallisee, sitei oo ikää tarvinnu tualla lailla hävetä!" Että ehkä sitä on paree yrittää olla riitelemättä?

Kiitos teille kaikille EU:n väelle siitä, että olen saanut tämän matkan tehdä. Olen saanut varovasti avata silmäni ja nähdä teidätkin ihanina ihmisinä, kiintyä vähän kerrallaan ja lopulta löytää itseni tästä kirjoittamasta teille. Kiitos tästä kaudesta, jonka olen aloittelevana etäfanina kanssanne saanut kulkea. Kiitos upeasta finaalisarjasta ja onnea hopeasta! Olen ylpeä teistä. 

Pahoittelen ällölällyä tekstiä, mutta hei, oon ajanut tänään autolla yli 600 kilometriä yhden typerän jääkiekkopelin takia. Tai siis itse asiassa eilen, koska vuorokausi taisi vaihtua justiinsa. On vähän väsy!