Hämmästystä ja kummastusta

Meillä on uusi kissa, nimeltään Sanni Hakala. Nimi oli selkeä virhe. Kissa on aivan samanlainen kuin henkilö, jonka mukaan se sai nimensä. Säntäilee ympäri huushollia mustan muovinpalan perässä, pyörii kuin väkkärä joka paikassa yhtä aikaa ja tekee hillittömän määrän kaikkea tyhmää, jos se toinen Sanni saa jääkiekkopelissään jäähyn. Onneksi niin käy aika harvoin. Mutta koskaan en enää nimeä yhtään kissaa jääkiekkoilijan mukaan. En. Vuohen, kanan tai kanin kyllä. Tai vaikka lampaan. Mutta ei kissaa.

Entinen kissamme ei suvaitse uutta ystäväänsä ollenkaan. Ja sananmukaisesti olisi entinen kissamme, jos olisi hänen mielestään paremmat säät. Mutta koska ei ole, hän suvaitsee toisinaan hypätä ikkunalaudalle ja vaivautuu raahaamaan paksun vartalonsa lämpimään. Selkeästi hän harkitsi, että jäisi ulkokissaksi, mutta koska ulos ei tarjoilla sellaisia herkkuja kuin sienisalaatti ja kerma, ja koska siellä on toisinaan märkää ja tuulista, hän päätti, että sisälläkin voi olla. Joskus, vähän. Mieluiten saunan pimeimmässä nurkassa. Kerran on tosin nähty sellainenkin ihme, että molemmat kissat nukkuivat olohuoneessa, eri lepotuoleilla toki. 

Sellaistakin kummallista on tapahtunut, että yksi lapsistani on rakastunut. Hän ehti yhdeksän vuoden korkeaan ikään, ennen kuin tapasi ihmisen, joka valloitti hänen sydämensä. Onneksi rakkauden kohde on varsin kunnollinen aikuinen nainen, joten pystyn kasvattamaan lastani hänen avullaan. "Haluatko olla sellainen poika, jonka näkemisestä M tulee iloiseksi? Ai haluat? No sitten sinun täytyy tehdä näin." Helppoa kuin mikä! Ja hämmästyttävää.

Mutta kaikkein hämmästyttävintä ja kummastuttavinta on se, että minulla on vieressäni lentoliput Kanadaan. Koko sekopäiselle perheelleni. Päässäni täytyy viirata pahemmin kuin olen ikinä uskonutkaan, koska selkeästi olen raahaamassa tämän perheeni toiselle puolelle maailmaa naisten jääkiekon MM-kisoihin. Melkein kahden viikon reissu ja matkaajina yksi masennusta sairastava aikuinen ja hänen asperger-puolisonsa sekä kolme erityislasta (asperger, ADHD ja autismi). Voikohan siitä muka seurata jotain muutakin kuin katastrofi?

Ei mitään

Ei yhtään mitään päivittämistä. Kesä meni, talvi ei tule. Jälkimmäinen asia on sentään onni, sillä inhoan talvea. Mitään en saa aikaan. Päivät kuluvat vetelehtiessä, vaikka töitä olisi rivissä. Puutarhaan minua ei ole huvittanut vilkaistakaan, koska koko ajan on ärsyttävän märkää ja suttuista. Rakastan syksyä, mutta en sitä, että märässä pitäisi yrittää tehdä jotain. Siispä en tee. Kanit käyn hoitamassa, mutta muuten en vaivaudu ulkona olemaan. 

Mutta sisätyöt eivät edisty nekään. Lasten huoneet on saatu kuntoon, mutta esimerkiksi kirjahylly on yhä järjestämättä. Muutenkin moni asia on edelleen maaliskuisen muuton jäljiltä rempallaan. En vain jaksa, viitsi enkä halua. 

Pakastimen sentään sain järjestettyä. Ja REKOsta raahaamani kurkut ja tomaatit olen säilönyt. Tomaateista tein mausteista tomaattisosetta ja kurkuista kurkkusalaattia ja maustekurkkua. Maustekurkkuja kukaan ei ole vielä maistanut, mutta tomaattisose ja kurkkusalaatti on herkullisiksi havaittu. Jemmailen niitä ulkona terassilla, jota edelleen pidän väliaikaisena jääkaappinani, ja toivon, että niistä riittäisi joulupöytään asti.

Niin... Joulu. Siitä huomaan haaveilevani jatkuvasti, vaikka en mikään jouluihminen olekaan. Joulu on meidän perheessämme ollut todella ärsyttävää ja vaikeaa aikaa, mutta silti sitä odotan. Ainakin nyt.

Syksyä

Olen usein ajatellut tätä blogia, mutta kuten olette huomanneet, ajatteluksi se on jäänyt. Tolkuton säilöntäkiire on jatkunut, sen keskellä juhlittiin Virkiän naisten pesiskultaa ja B-tyttöjen pronssia, ja välillä pyörähdin ihan vähän töissäkin - eikä pidä unohtaa tärkeää terapiakuskin hommaa. Mieheni onnistui saamaan keuhkokuumeen, joten olen vielä jokusen viikon hoidellut nämä kaikki asiat yksinhuoltajana. Onneksi mies on nyt oikeastaan parantunut ja säilöminenkin on oikeastaan takana. En oikein tiedä, mitä elämälläni nyt tekisin. Ehkä alan rakentaa jääkaappia, että saan nuo kaikki säilömäni jutut tuolta terassilta jonnekin. Vai olisiko viisaampaa kaivaa omin käsin maakellari? Vai yrittäisinkö vain käyttää ne mahdollisimman nopeasti pois ja opetella vähän vähempään työmäärään? En tiedä, pitää miettiä.

Vielä olisi säilöntätöitä sen verran, että pitäisi metsästää jostain jokunen pullo ja pullottaa viimeinen ämpärillinen Vaasan Jaakon mehua. Viidestä puolukkaämpäristä sitä tein, mutta yhden tietenkin kaadoin tuohon väliaikajääkaappini lattialle. Ajattelin kai, että terassi näyttäisi kauniimmalta, jos sen lattia olisi punainen. Väärin ajateltu, voin nyt jälkikäteen todeta, samalla kun odottelen sateita, jotka siivoaisivat jälkeni.

Ai niin, ne puutarhan syystyöt. Niille en ole jaksanut oikeastaan uhrata edes ajatusta. Jospa teen ne keväällä?

Tolkuton säilöntäkiire

En ole pahemmin ehtinyt edes tietokoneeseen vilkaista, koska minulla on tolkuton kiire. Kiertelen metsiä ja etsin sieniä. Ja joka kerta ajattelen, että HUOMENNA kerään myös näitä mustikoita. Mutta tietenkään en kerää. Sienisaalis on jo aika hyvä, taidan olla saavuttanut puolet tavoitteestani. Mielestäni aika hyvin, ottaen huomioon, että keväällä en tuntenut edes tattia tatiksi. Nyt tunnen tatit (yleensä jopa pystyn määrittelemään nimen tarkemmin), haperot (muutaman tunnistan tarkemmin, mutta pääasiassa selviän maistamalla - punajalkahaperon sentään osaan jo jättää maahan, ei tarvitse sen kanssa kieltä enää käräyttää), rouskut (aika monta tunnistan nimeltäkin, mutta pääasiassa tyydyn siihen, että en kerää kirkkaita kyyneliä itkevää lakritsarouskua), syötävät orakkaat ja kantarellin. Sillä pärjään hyvin.

Puutarhasta olen säilönyt vasta tilliä. Mangoldit olisi pitänyt jo ajat sitten kerätä, mutta... Jotenkin vain en jaksa. Kesäkurpitsoja tulee vain muutama, samoin kuin kurkkuja, joten ne menevät suoraan mahaan. Kurpitsoja on kasvamassa peräti yksi, joten niiden säilömisestä ei stressiä synny. Viinimarjoja olen vähiinsä kerännyt, samoin kuin vadelmia. Mehuksi tai hilloksi olen ne keittänyt. Sitä urakkaa olisi vielä jäljellä. Omenia on vanhassa puussa jonkin verran odottamassa kypsymistä ja yksi tänä vuonna istutettu puukin yrittää tehdä kolmea omenaa. Siitä nostan sille hattua. Alun perin sillä oli alkuja kymmenkunta, mutta sitä määrää ei jaksanut kantaa.

Tänään lapsilla alkoi koulu. Haikea mieli.

Hengissä

Hengissä ollaan, mutta aika ei tahdo riittää blogin elossapitämiseen. Heinäkuu on kiireistä aikaa: pitäisi kerätä mustikoita (osittain hoidettu: kolme litraa marjoja pakastimessa ja mehumaija porisemassa), käydä sienimetsässä (osittain hoidettu: eilen löysin ensimmäisen kerran oikein oikeasti sieniä. Ne toki kutistuivat aika vähään, koska heitin menemään joka ainoan rouskun, joka ei kotona enää puhjennut suunnattomiin kyyneliin. Aloittelevana sienestäjänä olen arka), leikkiä kasvihuoneessa mehiläistä (kesken), äyskäröidä kasvihuone tyhjäksi suursateiden jälkeen (hoidossa, sillä tänään ei tulvinut), kerätä se vähä sato, jonka kasvimaa antaa, seurata pesäpalloa ja vielä hoitaa kaikki muutkin arjen työt. 

Tänään vielä hankin itselleni lisää töitä, sillä uudet perheenjäsenemme saapuivat kotiin. Olen onnesta soikeana. Esittelen nyt teillekin: ihanat ranskanlupat Elmiina ja Helmiina.

Merkittävä päivä

13.7.2015 oli elämässäni tärkeä päivä. Ensiksi luovutin, sitten aloitin uuden ajanjakson elämässäni. Eikö kuulostakin dramaattiselta?

Totuus onkin sitten vähemmän kohauttava kuin tuo lause, jonka siitä pyöräytin. Luovuttaminen tarkoitti sitä, että totesin, ettei tänä vuonna tule kesää, ja kannoin ruusupavut kasvihuoneeseen. Ei ollut helppo päätös se, mutta tehty on. Eivät nuo kasvaneet parissa viikossa juuri yhtään, joten jos aion papuja saada, oli viimeinen hetki kantaa ne vähän lämpimämpään. Toki joudun mehiläisten tehtävät hoitelemaan täysin itse, mikä vähentää papujen määrää, mutta jos edes pariin ruokaan saisi... Näin sitä huomaa, miten tavoitetaso laskee. Keväällä en olisi voinut kuvitellakaan, että pari annosta ruusupapuja riittäisi minulle. Mutta asiat nyt ovat niin kuin ovat. Hyvää tässä asiassa oli se, että keväällä laiskottelimme ja jätimme ruusupapumaan tekemättä. Laitoin taimet "tämän kerran" ruukkuihin. Onneksi, sillä muuten niitä olisi ollut aika mahdoton siirtää kasvihuoneen suojiin.

 

Uusi ajanjakso taas tarkoittaa sitä, että sienestin tänään elämäni ensimmäisen kerran onnistuneesti. Olen ravannut viikkotolkulla pitkin metsiä aina kun olen vähänkään aikaa saanut, mutta mitään en ole löytänyt. Tai siis olen: toukansyömiä tai muuten ikivanhoja tatteja, tuntemattomia sieniä ja syötäväksi kelpaamattomia haperoita. Pihassammekaan ei kasva kuin koivunkantosientä, jota en uskalla poimia, koska se saattaa sittenkin olla myrkkynääpikkää. Mutta tänään löysin valtavan tatin! Pyöräilin se kädessäni metsätieltä kotiin kuin suurikin voittaja, tein pikaisen lajinmäärityksen (luultavasti männynpunikkitatti), pilkoin sen pannulle (ja heitin toukat ja niitten syömät sienenpalat kompostiin) ja söin. Siis minä, joka en ikinä opi tunnistamaan sieniä! Ja minä, joka en voi sietää sieniä! 

 

Ihmeellistä, miten ihminen muuttuu, kun päättää.

Kotona, osa 2

Miten ihana onkaan taas olla kotona! Palasimme eilen tuetulta lomalta. Oli aivan uskomaton tunne, kun huomasi olevansa koti-ikävän kourissa. Minulla ei vuosikausiin ole ollut oikeaa kotia. Siis sellaista paikkaa, jossa asun ja jota rakastan. Oikeastaan kaksi viimeisintä osoitettani ovat olleet vain asuinpaikkoja. Paikkoja, joista edes vähän kodin on tehnyt se, että siellä on ollut oma perhe ja oma sänky. Mutta itse paikka - ei se ole ollut koti. Viimeksi asuin surkeassa pienessä rivitaloasunnossa, jossa kaikki äänet kuuluivat asunnosta toiseen. Miellyttävän paikan siitä teki takapihalta auennut peltomaisema, ei mikään muu. Sitä edellinen paikka oli muuten aivan menettelevä, mutta sijaitsi taajamassa. Joka puolella oli naapuri. Eikä koskaan ollut pimeää. Talo oli rakas ja ihana, mutta ympäristö kauhea. Naapurit toki olivat enimmäkseen mukavia, mutta ei minua ole luotu elämään sellaisessa paikassa. Ei. 

Mutta sitä suurempi ilo on se, että nyt on koti. Viimeiset lomapäivät aivan kiemurtelin ikävästä. Kotimatkan hoilotin lastenlaulujen sävelillä, että minulla on ikävä. Oli ikävä kissaa, taloa, omaa sänkyä, kurpitsoja, maisemia ja jopa tuulihaukkaa, joka täällä pyörii. 

Ja ah, mikä riemu oli ajaa kotipihaan ja juosta suoraan kasvihuoneen luokse. Kaikki rakkaat olivat hengissä ja kasvihuonekin täysin kunnossa. 

Miten suuri onni ihmistä kohtaakaan, kun hän saa kodin. Paikan, jossa on hyvä olla.

Puutarhaonnea

Kesä tuli viimein. Olen onnellinen ja kuljeskelen ympäri puutarhaani nauttimassa taimien hennosta kasvusta ja maailman kauneudesta. Miten olenkaan kaivannut lämpöä ja auringonvaloa! Rakkain paikka pihassani on edelleen kasvihuone. Olen varmaan täysin kahjo, mutta tuntuu kuin kasvihuonekasvini olisivat ystäviäni. Käyn tervehtimässä niitä useita kertoja päivässä, silittelen niiden pehmeitä tai karheita lehtiä ja tunnen sydämessäni sykähdyksen aina, kun huomaan niiden kasvaneen. Todellakin, olen rakastunut kasveihini! On ihanaa, kun voi rakastaa jotain sellaista, joka ei koko ajan vingu ja vikise vastaan, huuda tai tappele. Suorastaan terapeuttista.

Mieheni rakensi kasvihuoneeseeni hyllyn. Nyt minut toivottaa tervetulleeksi myös ihana puun tuoksu. Suorastaan värisen innosta ja onnesta, kun mietin, mitä kaikkea ensi vuonna voinkaan kasvattaa, kun minulla on noin hieno hylly. Kaiken huipuksi mieheni lupasi rakentaa toisenkin samanlaisen. Onnellista!

Valitettavasti hyllyjä rakentaessa tuli pienehkö sivuvahinko, ja jälleen yksi kurpitsani kuoli. Kun huomasin tapahtuneen, en voinut estää kyyneliä tulvahtamasta silmiini. Mutta nyt, kun kurpitsan kohtalonhetkestä on jo pari päivää, minua oikeastaan naurattaa. Keväällä minulla oli yhteensä melkein kolmekymmentä kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Nyt siitä joukosta on täysissä voimissa enää kaksi. Ja suurimman osan olen tappanut ihan itse. Ison osan vei sää ja tämän yhden kalautti hengiltä mieheni. Toki tätä vielä pidetään keinotekoisesti hengissä, mutta en usko, että jaksaa tehdä satoa tuolla tavalla köytettynä.

Tämä yksilö on tällä hetkellä suurin ilon aiheeni. En tiedä, onko hän kurpitsa vai kesäkurpitsa, mutta hän kasvaa niin kovaa vauhtia, että ihastun joka päivä enemmän. Melkoinen yksilö.

Tässä on tämä keväällä kylvettyjen (kesä)kurpitsojen ainut kunnolla selvinnyt yksilö. Kasvaa hänkin ja on tehnyt jo monta nuppua. Mutta silti en edelleenkään tiedä, onko hän pelkkä kurpitsa, vai onko hänellä nimessään etuliite kesä. Ehkäpä se selviää, jos ja kun nupuista tulee kukkia ja kukista meille ruokaa.

Avomaalta löytyy jo ilahduttavasti alkuun lähteneitä mangoldeja. Suurin osa vielä kituuttaa, mutta jokunen on jo ihan tunnistettava yksilö.

Tässä rehottavat rukolasalaattini. Suurimpia ilonhetkiäni ovat ne, jotka varastan lasten nukkuessa. Otan itselleni leivän ja mehua ja kävelen niiden kanssa takapihalle. Istun tuohon kiveykselle ja nappaan leivälleni salaattia. Kyllä, tunnustan, jätän ne huuhtelematta. Valitsen sentään mahdollisimman puhtaita yksilöitä. Siinä istun maaseudun rauhassa, syön leipääni ja nautin hiljaisuudesta. Kukaan ei vaadi minulta silloin mitään.

Kotona

Palasimme tänään suviseuroista. Miten ihana olikaan tulla kotiin! Kuistilla odotti rakas kissa, kasvihuoneessa kurkut, kurpitsat, tomaatit (jotka sittenkin selvisivät kylmästä alkukesästä) ja paprikat. Kasvimaallakin oli tapahtunut kaikenlaista. Rukolat olivat kasvaneet hurjasti, tillinkin jo tunnisti ja osa pavuistakin sinnikkäästi uhmaa säitä ja naakkoja. Jälleennäkeminen oli suloinen, kyhjötin kasvihuoneessa taas hyvän tovin. Siellä viihtymistä tosin saattoi lisätä se, että oikeasti olisi pitänyt tyhjätä asuntovaunua. 

Onnellisia päiviä vietimme Vaasassa. Tokikaan en pitänyt siitä, että saimme kyntää suunnilleen napaamme myöten ravassa, koska keskiviikkoinen sade kasteli savimaan täydellisesti. Pyörätuolin kanssa kulkeminen oli niin vaikeaa, että vaikka asustelimme inva-alueella, emme paljonkaan päässeet asuntovaunulta poistumaan. Mutta mikäpä siellä oli ollessa, kun puheet ja laulut kuuluivat sinnekin hyvin. 

Ihanaa oli suviseuroissa, mutta yhtä ihanaa on kotona. 

Näihin maisemiin jäi ikävä.

Juuri nyt ei oikein suju

Vettä tulee taivaan täydeltä, niin paljon, että jopa kasvihuoneessa tulvii. Maa ei jaksa imeä tuota vesimäärää, joten se leviää myös kasvihuoneen kohtaan ja tulee suodatinkankaasta läpi. Kaverit jo kehottivat viljelemään riisiä. Tälle vuodelle moinen on valitettavasti myöhäistä, mutta ensi vuonna lupaan harkita.

Lisäksi sen, mitä ei tuhoa liika kylmyys tai liika vesi, uhkaavat viedä naakat. Kuka kumma on keksinyt rauhoittaa linnun, joka on melkoinen maanvaiva suunnilleen kaikkialla, missä olen asustellut? Parvissa on satoja, joskus jopa tuhansia yksilöitä noita vihulaisia. Nyt ne ovat keksineet hyökätä papumaani kimppuun. Viimein, kun jotain alkoi itää, naakat alkoivat repiä taimia. Eivät edes syö, vaan katkovat ja heittävät menemään! Kun tätäkin asiaa kitisin kavereille, sain kuulla, että yhdeltä naakat repivät sipulit ja toiselta herneet. 

Voitaisiinko naakat ja viljelyaikaiset tulvat jatkossa kieltää?

Mutta jotain hyvääkin: sain osittain valmiiksi kolmannen kasvimaani. Multa loppui kesken, joten saatoin kylvää vain kolmanneksen alueesta, mutta onpahan muuten valmiina. Ei puutu enää kuin multa ja kylvö. Äsken kylvin rukolaa ja retiisiä. Mikähän muu ehtisi vielä tähän aikaan kylvettynä valmiiksi? Otan mielelläni vastaan vinkkejä!

Juhannusta

Vietän juhannusta yksinhuoltajana. Onneksi en sentään pysyvästi ole lasten kanssa yksin jäänyt, vaan vain ihan perinteisesti juhannukseksi. Olen jo tähän asiaintilaan niin tottunut, että en lähtökohtaisesti muuta oletakaan. Mieheni viettää juhannuksensa aina töissä, ja koska meidän lastemme kanssa ei voi kuvitellakaan lähtevänsä johonkin juhannusjuhliin, minä nökötän aina kotona. Vuosi toisensa jälkeen.

Eilisillan suunnittelin viettäväni kasvihuoneessa rakkaiden kasvieni seurassa, mutta sen sijaan päädyin puhumaan kolme tuntia puhelimessa ystäväni kanssa. Voin sanoa, että korvanlehteni oli kipeä, kun puoli kahdentoista aikaan peiton alle kömmin. Mutta juhannukseni oli harvinaisen mukava. Toiset juhlivat jossain sateessa, minä istuin sisällä lämpimässä ja puhuin puhumistani. Ja toki kuuntelin myös. 

Tänään olen istuskellut lasten kanssa ulkona. Ihmeellistä kyllä, tänään alkoi kesä. Sitä en sitten tiedä, loppuiko se myös tänään, mutta tästä päivästä ainakin nautin. Lapset ovat leikkineet ja minä olen tehnyt puutarhasuunnitelmia. Muutaman rikkaruohonkin nypin ja vähän harventelin rukolasalaattejani. Kun en enää muuta tekemistä keksinyt, hain itselleni kirjan ja istuin keinun viereen lukemaan. Lapset keinuivat ja minä luin. Ihana juhannuspäivä! Kun aurinko paistaa, on hurjan hyvä olla. Lämpö haihduttaa murheet. Harvoin näin onnellisin mielin olen yksinäiseen iltaan valmistautunut.

Kissa ainakin osaa ottaa juhannuksena rennosti.

Hämmästyksekseni huomasin, että jo kuolevaksi luulleeni kurpitsa on ehkä sittenkin saanut itseensä uutta elämää. En tiedä, ehkä se jopa selviää hengissä syksyyn asti?

Siinä se on, kauniisti paikalleen koottuna. Minun suuri rakkauteni, ihana kasvihuone. Sisustusratkaisut ovat toki vielä tekemättä, mutta pääasia on, että kasveilla on lämmin koti.

Kasvihuoneen ensimmäinen asukas. Kesäkurpitsa (saattaa olla myös kurpitsa), joka jostain ihmeellisestä syystä iti kaksi viikkoa toisten jälkeen ja selvisi ainoana hyvässä kunnossa esikasvatusvaiheesta.

Päivän suurimman yllätyksen koin, kun kurkistin hallaharson alle ja huomasin, että mangoldien lisäksi siellä oli sittenkin itänyt kymmenkunta papua! Olin jo aivan varma, että tänä vuonna ei papuja tule, ei yhden yhtäkään. Eihän tämä toki tarkoita, että ne syötävääkin tekisivät, mutta iloista oli silti saada huomata, että ne ovat edes alkaneet kasvaa.

Sipulit ovat olleet kilttejä ja suostuneet kasvamaan oikuttelematta. Ne ovat luoneet minuun toivoa siitä, että koko puutarhaprojektini ei ole tuhoon tuomittu, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Sumuisen kuvan keskeltä voinette erottaa kukkakaalin taimen. Suurin osa itäneistä kukkakaaleista on ryppyisiä, ruttuisia ja muutenkin kärsineitä, mutta tämä yksi yksilö vaikuttaa vielä ihan onnelliselta. Nähtäväksi jää, onko sitä vielä satokaudellakin. Olen kerran yrittänyt kasvattaa kukkakaalia ja olisin onnistunutkin, mutta  tyhmänä en ymmärtänyt kerätä satoa (no joo, aika liioitellusti sanottu kahdesta kaalista) ajoissa, joten sen kohtaloksi tuli paleltuminen. Itku silmässä heitin rakkaudella vaalimani kasvit menemään.

Kaikista puistani ja pensaistani onnellisimpia ovat nämä pensaskirsikat: Latvian matala ja suklaakirsikka. Tämä on muistaakseni Latvian matala. Ehkä.

Tähän olen seuraavat työmaani tikuttanut. Ei muuta kuin kaivamaan, kun pyhät ovat ohi!

Rakkaat ja reippaat seuralaiseni palaamassa tarkoin vartioidulta kasvihuonevierailultaan. Äidin silmä seuraa jokaista askelta, jonka lapsikullat puutarhassa ottavat. Syystäkin. Kun en seurannut, lapset rakkaat lähestulkoon tappoivat yhden pienen viinimarjapensaan juoksemalla sen yli.

Ja loppuun vielä pakollinen juhannuskuva. Syreeni on tänään puhjennut kukkaan!

Lemmikkikuume

Huomaan viettäväni tunnin toisensa jälkeen Internetissä etsimässä eläimiä. Haluan kanoja ja lampaita. Aina kun löydän sopivan ilmoituksen, tuijotan kuvia ja itken vähän. Jokainen lammas olisi niin minulle sopiva. Kanatkin ovat kovin suloisia. Mutta eiväthän ne tuolla pellolla pärjää ilman asuntoa. Eikä kukaan ehdi niille nyt mitään rakentaa. En siis saa hakea lampaitani ja kanojani kotiin.

Ihastelen myös jokaista kania. Varsinkin sellaisia, jotka ovat tottuneita kissoihin. Mutta ei meille mahdu sisäkania. Eikä sitä ulkorakennusta ole kanillekaan. Ei siis edes kania lohdutuspalkinnoksi.

Toisesta kasvihuoneestakin joudun ilmeisesti luopumaan. Paikkaa suunnitellessani unohdin, että meillä on rasitteena tuo vierestä menevä maantie. Saan kyllä istuttaa tien viereen tyrniä, joka kasvaa kaksimetriseksi tiheäksi pensaaksi, mutta en saa laittaa 15 metrin päähän tiestä kasvihuonetta. Järkeviä nämä pykälät.

Vettä!

Tiedän, että iso osa ihmisistä murisee, kun "taas sataa vettä". Minä sen sijaan riemuitsen, kun viimeinkin sataa. Kylmä täällä on ollut muutenkin ja pilvistä ja synkeää, mutta vettä ei ole tullut. Ei juuri pisaran pisaraa yli viikkoon. Olen odottanut sadetta jo monta päivää ja aina joutunut pettymään, kun sitä on luvattu muttei annettu.

Koska vettä ei ole taivaasta tullut, olen joutunut onkimaan sitä ojasta. Niin juuri, siitä samasta ojasta, johon kannoin epätoivoisesti keväällä vettä kaikista istutuskuopistani. Välillä vettä on haettu kottikärrylasteittain isommastakin ojasta pellon puolelta. Pelkästään hedelmäpuut tarvitsevat vähintään 100 litraa vettä viikossa, joten vaikka miten kerään kaikki hukkavedet sisälläkin talteen, tarvitsen säännöllistä sadetta selvitäkseni puutarhanalkuni kanssa. Puiden lisäksi vettä kaipaavat kasvimaani, jotka olen nyt saanut molemmat kylvettyä. 

Eli todellakin olen kiitollinen siitä, että sataa. Kiikutin talon jokaiselle nurkalle ämpärit, jotka juoksin äsken tyhjäämässä isoon saaviin. Jospa taas hetken selviäisi kaivelematta ojanpohjia.

Psst... Kasvihuoneeni on koottu! Ja jo sitä kootessa rupesin miettimään, että selvästi tarvitsisin myös pienen kasvihuoneen. Ei ihmiselle voi yksi riittää. Ei millään. Lisäksi kävin jo merkkaamassa kolmannen ison kasvimaan paikan puutarhaani. Jokohan huomenna alkaisin kaivaa?

Surua ja iloa

Päivä alkoi haikeissa merkeissä, sillä huomasin kaikkien kesäkurpitsojeni kuolleen. Ne olivat vain haihtuneet pois. Surkeita lakastuneita taimia vaan lojui kasvimaalla. Tapoin siis ne kaikki.

Iltapäivällä maailma kuitenkin kirkastui tämän uutisen myötä. Meeri Räisänen palaa JYP naisiin ja Riikka Välilä, Saila Saari, Jenni Hiirikoski ja Rosa Lindstedt jatkavat JYPissä. Lisäksi Meeri pelaa myös miesten Suomi-sarjaa! Ainakin yksi syy pysytellä hengissä seuraavaan jääkiekkokauteen. Kesäkurpitsat joutavat kuolla, jos siltä tuntuu, elinhän tämänkin vuoden niitä ilman.

En edes romahtanut, vaikka keittelin kuusenkerkkäsiirapit puuhellalle. Nauroin vain samalla, kun rapsutin mönjää levystä irti. Koko tupa haisee ihan kauhealta, mutta eipä se haittaa. Ainahan voin lähteä ulos! Hyppään pyörän kyytiin ja polkaisen katsomaan, löytyisikö kylältä uusia kesäkurpitsansiemeniä. Päätin, että kasvihuoneessa ne ehtivät tuottaa satoa, vaikka kylvänkin ne vasta nyt.

Kurpitsanmurhaaja täällä, päivää!

Tänään se sitten tapahtui. Aamulla en olisi millään jaksanut nousta, mutta onneksi yhdeksän aikaan äitini soitti ja kysyi, saako tulla tänään pesemään meidän ikkunoitamme. Koska moista ei kerta kaikkiaan voi kieltää, oli minun könyttävä ylös ja ruvettava raivaamaan ikkunapöytiä. Eli lähinnä vietävä taimet ulos. 

Jo varovasti taimia siirtäessäni tapoin neljä kurpitsaa. Iltapäivällä totesin, että jos haluan säilyttää edes pari taimista hengissä, en voi viedä niitä enää takaisin sisälle. Hennot, melkein metriset (no joo, ei oikeasti) varret eivät vain kestä siirtelyä. Päädyin siis istuttamaan kurpitsani. Istuttaessa tapoin varmaan toistakymmentä yksilöä. Loput ovat nyt tuolla ulkona säiden armoilla. Tiedän, reppanoita olisi pitänyt karaista, mutta kun ei voi niin ei voi. On vain toivottava, että sää ei kovin kylmäksi menisi eivätkä kasviparat vauriotuisi. Tuntui jo ihan riittävän pahalta, kun niin monta rakkaudella kasvatettua kurpitsavauvaa kuoli. Surkeaa, jos sää tappaa loput.

Sain tänään myös pavut maahan. Yleensä olen odottanut juhannusta, mutta nyt en jaksa uskoa, että sää paranisi edes juhannuksen jälkeen, joten annoin mennä. Kasvavat, jos kasvavat. Osan laitoin sisälle purkkeihin kasvamaan ja siirrän ne sitten kasvihuoneeseen, kun minulla on sellainen. Jospa ne edes jaksaisivat antaa satoa. Huomenna istutan avomaankurkun taimet ja toivottavasti myös omena- ja kirsikkapuut. Sitten onkin enää yksi kasvimaa ja kasvihuone. Pihaprojektini ehkä sittenkin valmistuu joskus - siihen vaiheeseen, johon tänä vuonna on tarkoitus.

Kuten tekstistä huomaatte, voin tänään paremmin. Häilymistä jaksamisen ja voimattomuuden, levollisuuden ja pelon välillä on tämä elämä. Toisina päivinä on helpompi uskoa tulevaan, toisina ei jaksa ajatella edes huomista. Sekin on asia, johon joudun nyt totuttelemaan. Asia, jonka kanssa on vain elettävä.

Mutta tällä hetkellä asiat ovat hyvin, koska voin kestää jopa sen, että murhasin rakkaat kurpitsani.

Vaikea viikonloppu

Tänä viikonloppuna on ollut vaikea jaksaa. Puutarhahaaveet tuntuvat tyhmiltä, siirapinkeittely vielä tyhmemmältä (ja vaikka se ei olisikaan täysin tyhmää, kuka kumma muka jaksaa kerätä jotain kerkkiä?). Aloitekyky on täysin hukassa, enkä ole saanut edes sänkyäni pedattua. En vain jaksa. 

En jaksa puhua kenellekään, en jaksa tehdä mitään. Onneksi mies ja pojat olivat tänään pitkään poissa ja tytär oli autistisella tuulella eikä kaivannut juttuseuraa. Hakkasi vain ankalla laatikkoa. Ja jos ei hakannut, söi. Tai nukkui. Oloni helpotti vähän, kun ei tarvinnut puhua kenellekään, eikä muutenkaan olla seurallinen - saati sitten selittää kenellekään, miksi en nyt jaksa. 

Yritän muistaa, että olen joutunut tekemään liian paljon, kun mieheni on vain opiskellut. Yritän muistaa, että ihmiset voivat vain ihan tavallisesti väsyä. Että joskus voi olla päiviä, joina ei jaksa. Ja että se on ihan tavallista, normaalia.

Mutta silti mieleen hiipii pelko: entä jos tämä ei olekaan sitä tavallista väsymystä? Mitä jos putoan taas pimeään? Nousenko sieltä sitten enää koskaan?

Jos minulla olisi päivänkakkara, repisin sen lehtiä ja laskisin: putoan, en putoa, putoan, en.

Kun aurinko paistaa...

maailma alkaa näyttää kauniilta. Lämmin ulkona ei sentään ole, mutta täällä sisällä on senkin edestä. Olo on kuin tropiikissa, enkä ole muuta tehnyt kuin keitellyt kuusenkerkkäsiirappia kolmena iltana - puuhellalla tietysti. Hiki tuppaa tulemaan, vaikkei mitään tee. Olikin käytävä ulkona vilvoittelemassa ja napsimassa muutamia kuvia.

Vanha ja raihnainen omenapuu on kauniisti nupulla. Vielä kun kukat aukeaisivat ja tulisi pörriäisille sopiva sää, voisin toivoa saavani edes jotain satoa puutarhastani.

Vielä eilen tässä oli jättimäinen ruohomätäsläjä. Mättäitä on nyt vähitellen siirretty pellolle, jossa ne saavat muodostaa ison mäen. Siihen tehdään talvella lapsille liukumäki, jos vain saamme lunta vaivoiksemme. Mättäät on saatava puutarhan puolelta pois, koska tässä on kasvihuoneen paikka. Lapsille kyllä sanoin, että kasvihuone rakennetaan tuohon päälle suojaamaan mättäitä. Eivät sentään uskoneet, vaikka aika huumorintajuttomia toisinaan ovatkin.

Kasvimaa numero yksi on valmiina. Ensi vuonna laitetaan reunuskivet valmiiksi, tänä kesänä saa kelvata näin. Kahteen ylimpään on jo kylvetty, loput pitäisi kylvää nyt. Mutta minä vain jumin tietokoneella ja keitän siirappia. Ja paistun.

Siinä viinimarjapensasparat nököttävät jonossa, kun eivät muuta voi. Tuuli riepottaa joka päivä noita savimaahan iskettyjä reppanoita. Saa nähdä, läpäisevätkö sisukkuustestin, johon ovat joutuneet, vai heittävätkö henkensä.

Tyrnimaakin alkaa olla valmis. Enää odotetaan, odotetaan ja odotetaan, että noista surkeista risuista kasvaisi isoja ja komeita pensaita, jotka tuottaisivat meille marjoja.

Tässä oli päivän suurin ilonaihe. Kasvimaastani pilkistää sittenkin jotain. Olin jo luopua toivosta, mutta tänään löysin nuo pikkuiset. Saattavat toki olla rikkaruohojakin, mutta kovasti näyttävät kasvavan juuri siinä, mihin siemenet pudotin. Ja juuri noin lähekkäin, kun meni hermot.

Kissa ryökäle!

Nyt sanon sen suoraan, täysin kiertelemättä. Jos en rakastaisi tuota kissaa aivan valtavasti, sillä olisi ollut pari kertaa viime päivien aikana hengenlähtö lähellä. Ensin löysin otuksen uudenuutukaiselta kasvimaaltani. Siellä makasi aivan littanana juuri kylvettyjen rukolansiementen päällä, mukavasti lämpimän mullan päällä ja reunuskivien tarjoamassa tuulensuojassa. Eikä meinannut edes millään uskoa, että sinne ei saa mennä. Koko keskiviikkoilta piti kuningattaren mieleen palauttaa, että hänen on toteltava meitä alamaisiaan. Sen jälkeen ei ole enää meidän nähden kasvimaalla pyörinyt. Sitä en sitten tiedä, mitä tekee salaa.

Ja tänään ryökäle oksensi matoja ja muuta mönjää lepotuolille! Onneksi kissa oli samassa huoneessa tyttären kanssa ja säntäsin keittiöstä hätiin kuin raketti, koska luulin, että lapsi on ruvennut tekemään jotain vaarallista/sopimatonta/ärsyttävää/tuhoavaa. Mutta ei, tyttö istui kaikessa rauhassa sohvalla ja heijasi musiikin tahdissa. Kissa sen sijaan yökkäsi lepotuolilla. Kerkesin juuri ja juuri nypätä alta uuden Kelohonka-mattoni ennen kuin luikerot litkuineen valuivat lattialle. 

Eihän se kissaparan syy ole, jos sillä on matoja. Ei vaan yhtään osattu aavistaa moista, koska tyyppi on niin hyvinvoivan oloinen. Tokihan kissa, joka ei oikeastaan syö muuta kuin hiiriä, myyriä ja rottia, saa matoja hyvinkin helposti, joten ei tuo yllättävä asia ollut. Apteekin kautta käy siis tiemme. Ja sitten alkaa taisto siitä, kuka määrää lääkkeenotossa, me vai kissa. Ajattelin voittaa senkin taistelun, olenhan voittanut samassa asiassa jo tyttärenikin. Eikä se todellakaan ollut helppo juttu!

Hmmm...

Pitäisiköhän sitä ihmisen joskus vähän rauhoittua tässä puutarhainnostuksessaan? Siitäkin huolimatta, että on odottanut omaa pihaa vuosikaudet? Tuossa äsken tajusin, että olen hankkinut tänä vuonna kahdeksan hedelmäpuuta (kaksi luumua, kaksi päärynää, kolme omenaa ja yhden kirsikan), kaksi kirsikkapensasta, seitsemän tyrniä, kaksitoista viinimarjapensasta, kaksi viiniköynnöstä, kaksi karhunvatukkaa ja kolme pensasmustikkaa. Lisäksi olen tehnyt vähän alle 40 neliöä kasvimaata ja ostanut kasvihuoneen. Alan vähitellen ymmärtää, miksi mieheni esittää jo välillä soraääniä. Lisäksi mietin välillä, onko masennusdiagnoosini sittenkään oikea, vai sairastanko sittenkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja vietän nyt maanista kautta. En tiedä, keskityn luottamaan siihen, että olen vain niin onnellinen siitä, että viimein voin rakentaa itselleni puutarhaa. Viimein minulla on oma koti.

Keskeneräisiä projekteja on tällä hetkellä aika vähän. Iso osa kasvimaista on kesken, koska tarvitsin niihin mieheni apua, eikä hänellä oikein ole ollut aikaa. Nyt kuitenkin asiat ovat niiltä osin paremmin, joten sen jälkeen, kun viimeinen tyrni, viimeinen omenapuu ja kirsikkapuu ovat maassa, voin keskittyä kasvimaiden valmiiksi saattamiseen. Ehkä nekin juhannukseksi valmistuvat. Toistaiseksi ei ole ollut kiirekään, koska kesä ei näytä tulevan, joten papuja on ihan turha vielä kylvää. Kasvihuoneprojektikin on vielä kesken, koska posti toi paketin vasta tänään. Tai oikeastaan jo tänään, sillä ostin sen vasta sunnuntaina.

Kiirettä pitää tässä muutenkin, sillä tonttimme on täynnä ruokaa. Vietin tänään hyvän tovin leikkimökin katolla keräten kuusenkerkkiä. Saisin kerätä koko kuusen tyhjäksi, koska olemme päättäneet kaataa sen, kun vain ehdimme. Emme kaada puuta vielä tänä vuonna, jotta saamme ensi keväänäkin kerkkiä, mutta tässä jossain vaiheessa, kun kiireellisemmät jutut on hoidettu. Kun olin kerännyt reilut seitsemän litraa kerkkiä, hain uudet astiat ja kiirehdin poimulehtien, nokkosten, voikukannuppujen, apiloiden ja maitohorsmien kimppuun. Tarvitsisin vuorokauteen lisää tunteja, koska en millään ehdi kerätä kaikkea ruokaa ympäriltäni. Onneksi sentään sain tänään ostettua kasvikuivurin, niin joka paikka ei enää ole täynnä kuivumassa olevia villiyrttejä. 

Maanantaista asti olen ollut työtön, mutta täytyy sanoa, että sellaiseksi en tällä hetkellä itseäni tunne. On niin kiire.

Sunnuntaipuuhia

Koska oli sunnuntai, pidin itseni poissa pihatöistä. Tänään se ei edes ollut vaikeaa, koska ulkona oli niin ikävä tuuli. Ei lainkaan tehnyt mieli pihaa rapsuttelemaan, ei niin mistään kohtaa. Keskityin lukemaan kirjaa ja sainkin jo toisen ruotsinkielisen Nora Linde -kirjan loppuun. Ilokseni huomasin myös, että uusin kirja oli ilmestynyt pokkarina. Tilaus lähti matkaan saman tien. Odotelkaa te muut vain käännöksiä, minä en malta! Otin tuohon jo seuraavan esille ja sen jälkeen onkin sitten tuon tänään tilatun vuoro. Toivottavasti se saapuu pian.

Äsken kävin keräämässä 2,5 litraa kuusenkerkkiä. Meillä on pihassa toinenkin kuusi, jolle annoimme tappotuomion, joten saan kerätä siitä vaikka joka ainoan kerkän, jos jaksan ja haluan. Tosin suurin osa on niin ylhäällä, että tarvisin tikapuut päästäkseni niihin käsiksi. Mutta tuleville päiville jäi vielä alaoksiltakin kerättävää. Vaikka pääsinkin tuulensuojaan keräämään, sormet palelivat niin, etten jaksanut enää uutta astiaa ruveta täyttämään. Mutta ihan hyvä saalis tämäkin on, enää pitäisi keksiä, mitä näille tekisi.

Nyt saavat kuitenkin odottaa kohtaloaan huomiseen. Viimeisenä työnäni tälle päivälle täytin dosetit. Viisihenkinen perheemme on valmiina uuteen viikkoon. Vielä ei uudessa apteekissa tiedetä heti, mitä meille saisi olla, mutta luultavasti sekin aika pian on edessä, kun tullaan vähän tutummiksi. Sillä kuten kuvasta huomaatte, olemme melkoisia kanta-asiakkaita. Edellisen paikkakunnan apteekkihenkilökunta osasi nimet ja suunnilleen henkilötunnuksetkin ulkoa - ja todellakin muisti, mitä kaikkea meillä syödään. Apteekkikäynti onkin taas edessä, sillä kaksi lääkepurkkia meni tyhjäksi.

Jo joutui armas aika

Tänään pojatkin pääsivät kesälaitumille. Tytär aloitti kesäloman jo eilen, ja oli siitä asiasta aamulla kovin vihainen. Hänen mielestään oli selkeästi epäreilua, että taksi haki vain isonveljen ja hänen täytyi jäädä kotiin. Mutta mieli parani iltaa kohti, koska pääsimme juhlimaan serkkuni ylioppilaspäivää. Tyttö keikisteli iloisesti hymyillen lähimmille sukulaisille ja muut hurmasi ihan vain kauneudellaan. Kaunishan tuo tytär on, todellakin. Ja sietää tuolla käytöksellä ollakin, jospa edes osa raivokohtauksista ja muista kiukkujumeista jäisi ihmisiltä tuomitsematta, kun lapsi sentään on niin kaunis! Keskimmäisenkin lapsen kauneutta ihasteltiin. Erityisesti ihastelivat ne, jotka luulivat lasta tytöksi, mikä ei varmaan yllätä ketään.

Poikien ollessa vielä koulussa koimme kotona uskomattoman valoilmiön. Aurinko saavutti keittiömme, kun mies kävi kaatamassa valtavan kuusen, joka varjosti yli puolet talosta. Nyt meillä on ihana maalaismaisema myös keittiön ikkunasta. Jos kukaan ei häiritsisi, saattaisin saada oikein kunnon jumin tuossa ikkunan ääressä. Tuijottaisin vain, enkä liikkuisi minnekään. Mutta eipä tässä sellaiseen mahdollisuutta ole, onneksi sentään aina keittiötöissä voi vähän pysähtyä katselemaan kauneutta. Tässä ikkunan läpi napattu kuva siitä hetkestä, kun puu oli rysähtänyt maahan. Minun ja tyttären täytyi pysyä sisällä turvassa, joten parempaa kuvaa en voi teille esittää.

Illan päätteeksi minun oli vielä pakko mennä kaivelemaan pihaa. Huomenna on taas sunnuntai enkä vain voinut olla kahta päivää tekemättä mitään. Kävin siis kaivamassa pari pientä yrttimaata, joihin kylvin minttua, ruohosipulia ja iisoppia. Mintun kohdalla tosin töpeksin, sillä siemenet olivat niin pieniä, että hulautin ne vahingossa lähes kaikki yhteen ja samaan kohtaan. Saapa nähdä, jaksavatko siitä itää ja levitä, vai ostanko kohta uudet siemenet.

Hortoilua

Puutarhatöissä on nyt tauko, koska tarvitsen mieheni apua ennen kuin pystyn etenemään. Miehellä taas on kiireiset viimeiset opiskelupäivät menossa, joten apua ei heru. Pitäisi siis rakentaa kasvimaahan uusi kivikehä, mutta minä en jaksa edes nostaa niitä kiviä, saati sitten rakentaa niistä jotain. Tietenkään en itse ole valinnut tuollaista kasvimaan reunusta, vaan se on miehen päätös. Hienohan se on kuin mikä, mutta ärsyttää, kun en pysty sitä itse tekemään. 

Taukopäivän aamun käytin kuljeskelemalla pellonreunassa. Jostain syystä olen aiemmin hortoillut vain pihassa enkä ole tuota omaa peltoa tutkinut kuin varhain keväällä, jolloin siellä ei kasvanut mitään. Nyt löysin hirmuisen määrän maitohorsmaa, aika paljon apilaa, poimulehtiä ja nokkosta. Nokkosten annoin toistaiseksi olla, koska olin matkassa aseettomana. Mutta päivän salaatin keräsin ja lisäksi kahmin pari isoa kipollista maitohorsmaa. Taidan kuivata ne talven varalle. Voikukannuppuja keräsin tuosta pihan puolelta taas ison kipollisen. Ryöppäsin ne jo, mutta etikkaliemi jäi vielä tekemättä.

Päivän saalis. Tosin tomaatti, paprika ja kurkku salaatin seassa ovat ihan kaupan hyllystä. Alkaa vain kuivaamistila kotoa loppua, koska nokkosta ja nyt tuota maitohorsmaa on niin paljon. Aiemmassa elämässä kuivasin kasvit saunassa, mutta nykyään se ei onnistu, koska sauna on kissan nukkumapaikka.

Kengät

Tytär sai eilen yökipsit varvastamisen ehkäisyyn. Eilen jouduimme kuuntelemaan hirveää räyhäämistä, koska kipsejä ei saanut vielä käyttää. Niiden piti antaa kovettua rauhassa. Tyttö huusi kauheaan ääneen sanaa kengät, heittäytyi maahan, puri ja repi raivopäisyyksissään yöpukunsa melkein rikki. Mutta minkäs teet, kipsejä ei voinut vielä laittaa eikä lapselle voi moista selittää, koska hänen ymmärtämänsä sanat eivät siihen riitä. 

Mutta tänään oli ihan toista. Iltapesuilta lähti kiireinen ja onnellinen tyttö, joka oli kuullut, että saa kengät. Epilepsialääkkeet menivät saman tien alas, vaikka niiden kanssa pitää yleensä käydä pieni periaatteellinen taistelu. Yöpuku solahti päälle oikein nätisti ja tyttö käänsi selkänsäkin valmiiksi, että sain laitettua vetoketjun kiinni (vetoketju on selässä, ettei lapsi saa sitä itse auki ja riisu itseään nakupelleksi yön aikana). Ja sitten olivat vuorossa ne kauan odotetut kengät. Voi sitä onnea ja riemua, joka syntyi siitä, että sai ihan omat ihan uudet kengät, joita saa pitää koko yön! Jotkut ne on pienestä pitäen kenkien perään.

 Lapsi ihailee itseään peilistä.

Ja sitten piti pistää vähän tanssiksi.

Sain muuten tänään sipulit maahan. Ja muutaman kukkakaalin siemenenkin maahan pudottelin. Saa nähdä, jaksavatko kasvaa. Kurpitsat ovat yhä jotenkuten hengissä, nähtäväksi jää, jaksavatko vielä sinnitellä viikon pari.

Olipahan taas päivä

Aamulla nykäisin itseni ajoissa sängystä ylös, että ehdin tyttären päiväkotipalaveriin. Edellisessä kunnassa oli oiottu mutkia suoriksi ja jätetty pedagoginen arvio tekemättä. Osallistuin sitten hienoon kokoukseen, jonka tarkoitus oli "vanhempien kuuleminen". Kuulosti ihan rikosasialta, mutta onneksi palaveri oli oikein leppoisa ja hyvähenkinen. Yhdessä sovittiin tulevista asioista, keskusteltiin nykyhetkestä ja lopuksi esitin kiitokseni siitä, miten hienosti päiväkoti esiopetustyötään hoitaa. Lapsi on paljon rauhallisempi ja tasapainoisempi nyt kuin aiemmassa hoitopaikassaan. Asiat myös mietitään ennen kuin tehdään eikä vain tehdä. Vaikeutensa tämänkin hoitotaipaleen alussa oli, mutta kun kerran kuuletin henkilökunnan, alkoivat asiat sujua. Samaan aikaan, kun minä palaveerasin, mieheni lähti tyttären kanssa keskussairaalaan verikokeisiin ja yökipsien tekoon. Olisi saatava taas varvastaminen kuriin, ennen kuin pääsee yhtään pahemmaksi.

Palaverin jälkeen menin viemään mieheni reseptiä uusittavaksi. Se olikin sitten vaikeampi urakka, joka päätyi siihen, että terveysaseman täti menetti malttinsa. Kehotin häntä miettimään ihan omaa käytöstään, ennen kuin syytää haukkuja asiakkaiden niskaan. Ihmeellisen vaikeaa voi olla yhden paperin jättäminen!

Iltapäivällä sitten odottivat hallitusneuvottelujen tulokset, jotka saivat toteamaan, että pitää nopeasti saada tuo puutarha siihen kuntoon, että sieltä saa mahdollisimman paljon ruokaa itselleen. Sienetkin täytyy opetella tuntemaan, että selviää talven yli ilman suurta nälkää. Eivät nimittäin kuulostaneet oikein hyviltä näin kahden työttömän aikuisen perheelle nuo säästölistat - varsinkin, kun ottaa huomioon, että perheessä on neljä pitkäaikaissairasta tai vammaista.

Mutta onneksi omassa pihassa kasvaa ruokaa ihan ilmaiseksikin. Uutisista ärsyyntyneenä vietin vajaan tunnin tuolla ojanpientareella saksimassa kasveja. Tässä tulos:

Jos ei muuta, niin nokkosta ainakin saa kerättyä talvenkin tarpeiksi. Vadelmapensaan alla näytti olevan oikein paratiisi nokkosille. Toki minä luikertelin paratiisiin kuin käärme ja aiheutin melkoista tuhoa. Huomenna taidetaan syödä nokkosmuhennosta ja voikukannuppuja.

Yrttimaa

Kaivoin sitten tänään itselleni pienen yrttimaan. Tai siis yritin kaivaa pienen, mutta siitä tuli vahingossa suurempi kuin tämä huone, jossa nyt istun. Ilmeisesti täällä Pohjanmaalla kaikesta tulee aina suurempaa kuin on tarkoitus. Mutta mikäs siinä, mahtuupahan yrttejä koko elämän tarpeiksi. 

Nyt pitäisi enää reunustaa ja täyttää tuo yrttimaa, että voisi laittaa siemenet itämään. Tuollaisena kuoppana se on aika turha. Mutta kun... Kaivaminen on ihan kivaa hommaa, mutta mullan raahaaminen tontin nurkasta toiseen on ihan kauheaa. Pitäisi jonkun olla aina muistuttamassa selän takana, että työt pitää joskus tehdä loppuunkin asti, ettei voi ylettömästi vain kaivaa. Mutta minun työnjohtajanikin ovat kovin hiljaista sorttia. Toinen vain naukuu ja toinen laulaa "Tuuti tuuti, äiti tuuti" tai sitten jotain jääkiekkopelissä kuulemaansa tididitystä. Ellei satu puhumaan jotain käsittämättömiä lauseita, joista on kyllä havaittavissa tavut ja sanat. Merkitys vain jää epäselväksi.

Sain tänään luettua kesken olleen kirjankin loppuun. Oli pakko pitää keskellä päivää tauko töistä ja tulla lukemaan, kuka se murhaaja oikein oli. Kovin oli surullinen kirja, mutta onneksi en takertunut sen tunnelmaan, vaan pääsin näppärästi yli siitä, että päähenkilö jäi saaren rantaan itkemään kaikkia omia virheitään, joilla oli niin kovin kallis hinta. 

Tänä iltana saan siis aloittaa uuden kirjan. Uusi murhaajajahti käynnistyy heti, kun talo rauhoittuu.

Ensimmäinen oikea kesäilta

Tänään oli ensimmäistä kertaa oikein kesäinen ilta. Ainut puuttuva osa oli lämpö, jota sitäkin kyllä sai kokea, jos oli pukenut päälleen paljon. Aivan piti pidätellä itseään, ettei alkanut pihatöihin. Jokainen saviläjä lähetteli kutsuhuutoja ja yrttimaan paikka huusi kaivajaa (aiemmista puheistani huolimatta siis olen päättänyt jatkaa kaivuutyötä yhden yrttimaan verran). Mutta pidin pintani, sunnuntaina ei tehdä töitä, ellei ole ehdoton pakko. 

Sen sijaan keräsin purkillisen voikukannuppuja ja kipollisen nokkosta. Hortoiluhan ei ole työtä vaan huvia. Nyt tosin mietin, kukahan tekisi sen työosion ja hakkaisi nämä nokkoset palasiksi? Koko kevään sato siinä odottelee hoivaajaansa.

Kurpitsakriisi

Nukuin viime yönä todella surkeasti. Uni ei meinannut tulla millään ja moneen kertaan harkitsin meneväni lääkekaapille ottamaan lisälääkkeitä unta varten. Mutta sitten totesin, että tässä toipumisvaiheessa on jo kestettävä jonkinlaisia mielenliikutuksia ilman ylimääräisiä lääkkeitä, vaikka niiden syömiseen lupa onkin. 

Kriisini nimittäin johtuu kurpitsoista! Olen ensimmäistä kertaa kasvattamassa kurpitsaa ja kesäkurpitsaa. Toimin ohjeen mukaan ja laitoin ne esikasvamaan toukokuun alkupuolella. Nyt ne eivät enää millää mahdu purkkeihinsa, mutta sää on niin kylmä, että ne kuolevat ulkona. Kysyin puutarhapalstalta hädissäni neuvoja ja kommentit olivat lähinnä sellaisia, että virheistä oppii ja ensi vuonna tiedän paremmin. Olin valinnut liian pienet purkit enkä ollut ottanut huomioon tätä kylmää kevättä. Olisi kuulemma pitänyt kylvää vasta nyt. Mutta purkkeja ei pidä vaihtaa, koska siitä taimet luultavasti kuolevat. Mutta ne kuolevat myös ulosviedessä ja ehkä ne kuolevat liian pieniin purkkeihinsakin. Olen siis kurpitsanmurhaaja, teen mitä hyvänsä. Ai että tämä aloittelevan ja ymmärtämättömän puutarhurin elämä on rankkaa!

Äsken rohkeana vaihdoin neljä kurpitsaa suurempiin purkkeihin ja loput on nyt jätettävä Herran haltuun. Täytyy yrittää kaikkensa, että jaksaisivat elää pikkupurkeissaan ja toivoa, että Luoja soisi viimein kesän alkavan. 

Kurpitsani näyttävät nyt tältä:

Tuulinen päivä

Tänään ei satanut paljoa, vaikka sellaista luvattiin. Mutta en kyllä päässyt pihatöihinkään, sillä tuuli oli irrottaa pään. Ei se mikään kunnollinen myrsky ollut - siis sellainen, joihin Islannissa asuessani totuin - mutta melkoinen puhuri kuitenkin. Pelkäsin kovasti pikkuisten puitteni puolesta, mutta ne näyttivät selviävän aivan hyvin. Sen sijaan ulos unohtamani tomaatintaimet taitavat nyt olla mennyttä. 

Me emme siis kärsineet suuria vahinkoja, mutta naapurin kasvihuone, jota olen salaa kadehtinut, sai pahasti köniinsä. Katto näytti särkyneen lähes täysin ja koko rakennelma oli ottanut muutaman pyörähdyksen akselinsa ympäri. Tunnen syyllisyyttä kateuteni vuoksi, vaikka en mitään pahaa kasvihuoneelle tahtonutkaan. Lähinnä olin miettinyt, myisivätkö sen minulle, kun eivät itse näytä käyttävän.

Koska puutarhatöistä ja kotitöistä ei sään vuoksi tullut mitään (meillä oli viiden tunnin sähkökatko, joka esti monet rästityöt, kuten pyykinpesun), keskityin tähän toiseen kesäprojektiini:

Hyvää teki kyllä päästä eteenpäin, sillä projektia on jäljellä vielä pitkästi...

Pelkällä kouluruotsilla kun näitä kahlaa, aikaa menee jokseenkin paljon. Mutta onpahan mukavaa hommaa! Voittaa puutarhatyöt mennen tullen, ainakin melkein.

Aherruksen tulos

Minä ja anoppini huhkimme tänään pihatöissä aamuyhdeksästä iltaseitsemään. Saimme aikaan aivan uskomattoman paljon, yksin en olisi pystynyt puoleenkaan tuosta määrästä. Ensin kannoimme puutarhasta läjän risuja ja pinon puita tontin toiseen päähän odottamaan jatkokäsittelyä ja sitten istutimme loput taimet. Pepi-päärynä, Helmi-luumu, Sonja-karhunvatukat ja Moskovan päärynäomena pääsivät ahtaista ruukuistaan maan hellään huomaan. Nyt puutarhan "puuosio" näyttää tältä:

Auringonpaisteessa näky oli jo melkein kaunis, mutta tässä iltavalaistuksessa näkyy liian hyvin, miten hienosti nurmikko on päässyt siellä täällä rehottamaan, miten vadelmat kenottavat ja miten hienosti kastelukannut on unohdettu keskelle pihaa. 

Lounaan jälkeen jatkoimme kasvimaan rakentamista. Sekin eteni hurjasti, vaikkei vielä kylvövalmis olekaan kuin yhdestä kohdasta. Ehkä sittenkin pääsen kylvämään jotain tänä kesänä!

Huomiselle on luvattu melkoista sadeilmaa ja ylihuomenna on sunnuntai, joten taitaa olla nyt kaksi lepopäivä edessä. Jospa maanantaina pääsisi taas tosissaan jatkamaan. Nähtäväksi jää siis, onnistuuko puutarhaprojektini sittenkin. Haaveeni ovat suuret, mutta yritän nyt saada itseni rauhoittumaan ja ymmärtämään, että kaikkea en voi yhtenä kesänä tehdä. Pihan nokkoset ja voikukatkin odottavat kerääjäänsä ja jo kuivatut nokkoset silppuajaansa. En kerta kaikkiaan voi koko ajan vain suurentaa rakennelmiani, sillä pitäisi ehtiä kerätä luonnon tarjoamaa satoakin. 

Taisin muuten polttaa tänään kasvoni. Tuolla ulkona tuulessa en havainnut yhtään, että olisi kuuma mihinkään, mutta sisään tultuani alkoi kasvoja kuumottaa. Mies ystävällisesti totesi, että olen aivan punainen, joten ilmeisesti kärähdin melkoisesti. Saa nähdä, oliko ensimmäinen ja viimeinen kerta tälle kesälle, kun niin käy. Vai muuttuisiko tämä vielä oikeaksi kesäksi?

Oli uskomattoman ihanaa kaiken uurastuksen jälkeen tulla kunnolla siivottuun kotiin. Saan todella olla onnellinen siitä, että minulla on näin ihania ihmisiä ympärilläni. Anoppi auttaa silloin tällöin puutarhassa ja äiti siivouksessa.Olen kiitollinen.

Puutarhatöitä

Puutarhan rakentaminen pelkälle pihanurmikolle on hirveän kovaa työtä, sen olen saanut viime viikkoina todeta. Vaikka miten kaivaa ja kuopsuttaa, valmista ei meinaa tulla. Koko ajan sataakin ja on kylmä, joten intoakaan ei oikein ole. Ihmeen hyvin olen kuitenkin saanut töitä tehtyä, kun ottaa huomioon sen, että viimeisen vuoden olen suunnilleen maannut sängyssä, enkä edes ole syönyt oikein mitään. Yllättävän paljoon ihminen pystyy, vaikka on tällainen vaikeasti alipainoinen heikkokuntoinen ruipelo. Mutta vaikea on silti uskoa, että tästä mitään tulee.

Vähitellen suunnitelmat kuitenkin etenevät. Eilen sain maahan tyrnit ja pensasmustikat, tänään turvaan pääsivät Sinikka-luumu ja Olga-päärynä. Huomenna saan onneksi anoppini apuun pihatöihin ja äitini sisätöihin. Ilmeisesti lähisuku alkaa olla huolissaan siitä, että väsytän itseni aivan loppuun ja romahdan taas. Eikä pelko aivan aiheeton ole, sen verran monet itsesyytökset ja väsymyksen kyynelet on jo tullut tyynyyn tuhistua. Tänään jo otin tietoisesti etäisyyttä pihaprojektiini ja kävin kahdella pitkällä pyörälenkillä miettimässä maailman menoa. Mikään ei rauhoita tämän ihmisen mieltä niin paljon kuin pyöräily pienillä metsäteillä. Nyt mieli on jo paljon kevyempi ja asiat alkavat löytää oikeat mittasuhteensa. Mitä oikeasti haittaa, jos pensaspapujen kylväminen jää ensi vuoteen? Siemenet säilyvät sinne kyllä. 

Paremmalla mielellä matkaan taas huomista kohti.

Alku

Monta haavetta on viime aikoina muuttunut todeksi. Tämä blogi on yksi niistä. 

Muutama kuukausi sitten pääsin viimeinkin muuttamaan pikkukylän keskustasta maalle. Nyt vasta ymmärrän, miten paljon oikeasti olen kaivannut omaa kotia ja peltomaisemaa. Pellot toki ovat naapurin, mutta toisaalta huoletkin niistä ovat silloin heidän. Minulla on oma 5000 neliön pläntti tässä keskellä ja hyvä näin. Takapihalle rakennan puutarhaa, pikkuisen pellonpalan jätimme lapsille pelikentäksi. He saivat viimein tilaa temmeltää ja ovat onnellisia, hekin. Opettelen myös huolehtimaan kissasta. Vaikka miten maalainen juuriltani olenkin, minulla ei ole koskaan ennen ollut kissaa. Pari kania kyllä, mutta ei koskaan kissaa. 

Olen jo niin tottunut kissanomistaja, että tällaiset näyt eivät hetkauta minua enää mihinkään.

Sen kuitenkin tunnustan, että kun kissa toi ensimmäisen rottansa ikkunan taakse näytille, kiljuin. Hiiret ja myyrät olen koko ajan ottanut vastaan ihan tyynenä - kunhan kissa syö ne ikkunan ulkopuolella. Mutta että rotta! Yhh... Karaistuin toki kerrasta niin, että jatkossa olen kehunut ja suukottanut kissakultaa, joka moisia otuksia porraspäähäni tuo, vaikka vain repiikin ne vain kappaleiksi ja jättää siihen. Syö sitten joskus yön pimeinä tunteina, kun kukaan ei huomaa.