Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että blogini olisi suosittu. Olisihan se hienoa, että ihmiset kilvan rientäisivät lukemaan, mitä tällä kertaa olen kirjoittanut. Saisin kuvitella olevani tulevaisuuden Laila Hirvisaari, jonka jokaisen sanan lukijat suorastaan ahmivat. Nautiskelisin suosiosta ja lähettäisin aina välillä jotain erityisiä terveisiä alamaisille... ei kun siis lukijoilleni.
Todellisuus on kaukana näistä ajatusleikeistä. Olen normaalisti järkyttävän laiska kirjoittaja ja kertakaikkisen tylsä. Ainoastaan parhaat ystäväni viitsivät lukea kirjoituksiani. Jos muistavat. Yleensä eivät muista. Minun parhailla ystävilläni nimittäin on oltava huono muisti, koska muuten he eivät enää olisi ystäviäni. Hyvämuistiset ihmiset kaikkoavat seurastani aika nopeasti. Ymmärrän heitä. Minäkin kestän itseäni vain siksi, että minulla on huono muisti.
Nyt olen suosioni huipulla. Edellistä kirjoitustani on todellakin luettu. Blogissani on koko sen elämän aikana käyty noin tuhatviisisataa kertaa. Niistä lähes viisisataa on ollut tällä viikolla. Minusta tämä on erittäin noloa. Sen yhden kerran, kun kirjoitan yöllä säälittävää rakkaushöpinää, tulen kuuluisaksi. Juuri se kirjoitus, jonka haluaisin hävittää, kerää lukijoita. Toivon, että moni olisi klikkaillut linkkejä vahingossa moneen kertaan. Ettei vain oikeasti noin kauhea kirjoitus olisi näkynyt viidellesadalle silmäparille.
Kuuluisuus ei siis olekaan helppoa. Ei ainakaan, jos sen saavuttaa näin häpeällisellä tavalla. Katu-uskottavuuteni on täysin hävinnyt. Mainekin meni.
Voi minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti