Kevät on aina vaikeaa aikaa minulle ja yhdelle lapsistani. On haikeaa päästää kaikki rakkaat jääkiekkoihmiset pitkälle kesälomalle (tämä tarkoittaa siis lomaa meistä, koska jääkiekkoilijat treenaavat kesälläkin, eivätkä vain odota tulevaa kautta niin kuin me). Kevään viimeiseen halaukseen tai vilkutukseen sisältyy paljon: toiveet onnellisesta kesästä ja iloisesta jälleennäkemisestä, hetken haikeus ja irtipäästämisen vaikeus. Sitä tahtoisi tarrata hetkeen kiinni, pysähtyä ja pitää ihmiset aina vierellään. Mutta oikeasti sitä halaa juuri sen verran kuin on sopivaa tai jos se ei ole sopivaa ollenkaan, toivottaa vain hyvää kesää ja kääntyy ja kävelee pois. Paitsi että minä en tietenkään tee mitään noin yksinkertaisesti, vaan oikeasti tarkistan sadannenviidennenkymmenennenensimmäisen kerran, että kaikki tärkeä on mukana, kokoan lapseni ja alan paimentaa heitä eteenpäin huudellen koko ajan ohjeita, koska muuten kadotan jonkun.
Kahtena viime vuonna olen ollut niin onnekas, että olen saanut viettää nämä jäähyväishetket lentoasemalla. Olemme tulleet kotimaahan samalla lennolla, keräilleet yhdessä laukkujamme hihnalta, halailleet ja kiitelleet matkaseurasta ja toivotelleet hyvää kesää. Siinä hässäkässä matkan vaivoista väsyneenä tilanne on ollut helpompi kestää. On ollut kiire kotiin kissojen luokse ja omaan sänkyyn. Ei ole jaksanut ajatella, että menee melkein puoli vuotta, ennen kuin voi nähdä näitä ihmisiä uudelleen. Hyvä niin.
Elämän tasaannuttua ikävä iskee. Sitä ikävöi kaikkea: ihmisiä, MM-kisapaikkaa, jäähallia, hotellia, lasten kansa tehtyjä Luulajan-matkoja (vegaanisia karkkeja, Lokaa, hotelliaamupalaa, sängyllä hyppimistä ja karkisyönnin tuomaa pahoinvointia). Ihan kaikkea jääkiekkoon liittyvää. On vaikea päästä arjessa eteenpäin. Mikään ei huvita ja syksy tuntuu olevan valovuoden päässä. Eikä pesiskausikaan ala, vaikka miten odottaa. Eikä se tunnu edes kiinnostavan. Tulisi edes kesä ja lämmin, että voisi istua pihalla auringossa ja lukea kirjaa! Mutta ei. On hyytävän kylmä ja sataa lunta.
Onneksi sitä tietää jo aiempien vuosien kokemuksella, että olo helpottaa. Että tämäkin loppu on oikeastaan alku. Vaikka nyt tuntuu tuskaiselta ja vaikealta, kohta olen taas onnellinen Virkiä-perheen jäsen. Taputan käteni kipeiksi, katson kun lapseni juoksevat pelaajien kanssa loppuverryttelyssä, paimennan nuorimmaistani, ettei hän ajele pyörätuolillaan pelaajien päälle ja nautin. Elän ja hengitän pesäpallokotini ilmaa. Unohdan, että minun piti vain odottaa syksyä. Ja kun syksy lopulta koittaa, vingun ja vikisen. Piti vielä olla kesä, piti saada olla näiden rakkaiden ihmisten kanssa, piti ja piti. Mutta samalla olen jo innolla hyppäämässä uuteen jääkiekkokauteen. Miten ihanaa sitten onkaan nähdä kaikki taas!
Mutta sitä mietin, miksi nämä kaudet eivät voi mennä minun aikatauluni mukaan? Jos jääkiekkokausi alkaisi vasta aivan syyskuun lopussa ja kestäisi huhtikuun loppuun, kaikki olisi hienosti! Syksyllä ei tarvitsisi tuskailla, mitä tehdä, kun kaikki tapahtuu yhtä aikaa eikä keväällä jäisi tyhjän päälle. Miksi minä en ole urheilumaailman napa? Miksi en saa määrätä, mitä tapahtuu ja milloin?
Ja kun nyt kysellä aletaan, miksi en ole niin rikas, että pääsisin katsomaan olympialaisia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti