13.7.2015 oli elämässäni tärkeä päivä. Ensiksi luovutin, sitten aloitin uuden ajanjakson elämässäni. Eikö kuulostakin dramaattiselta?
Totuus onkin sitten vähemmän kohauttava kuin tuo lause, jonka siitä pyöräytin. Luovuttaminen tarkoitti sitä, että totesin, ettei tänä vuonna tule kesää, ja kannoin ruusupavut kasvihuoneeseen. Ei ollut helppo päätös se, mutta tehty on. Eivät nuo kasvaneet parissa viikossa juuri yhtään, joten jos aion papuja saada, oli viimeinen hetki kantaa ne vähän lämpimämpään. Toki joudun mehiläisten tehtävät hoitelemaan täysin itse, mikä vähentää papujen määrää, mutta jos edes pariin ruokaan saisi... Näin sitä huomaa, miten tavoitetaso laskee. Keväällä en olisi voinut kuvitellakaan, että pari annosta ruusupapuja riittäisi minulle. Mutta asiat nyt ovat niin kuin ovat. Hyvää tässä asiassa oli se, että keväällä laiskottelimme ja jätimme ruusupapumaan tekemättä. Laitoin taimet "tämän kerran" ruukkuihin. Onneksi, sillä muuten niitä olisi ollut aika mahdoton siirtää kasvihuoneen suojiin.
Uusi ajanjakso taas tarkoittaa sitä, että sienestin tänään elämäni ensimmäisen kerran onnistuneesti. Olen ravannut viikkotolkulla pitkin metsiä aina kun olen vähänkään aikaa saanut, mutta mitään en ole löytänyt. Tai siis olen: toukansyömiä tai muuten ikivanhoja tatteja, tuntemattomia sieniä ja syötäväksi kelpaamattomia haperoita. Pihassammekaan ei kasva kuin koivunkantosientä, jota en uskalla poimia, koska se saattaa sittenkin olla myrkkynääpikkää. Mutta tänään löysin valtavan tatin! Pyöräilin se kädessäni metsätieltä kotiin kuin suurikin voittaja, tein pikaisen lajinmäärityksen (luultavasti männynpunikkitatti), pilkoin sen pannulle (ja heitin toukat ja niitten syömät sienenpalat kompostiin) ja söin. Siis minä, joka en ikinä opi tunnistamaan sieniä! Ja minä, joka en voi sietää sieniä!
Ihmeellistä, miten ihminen muuttuu, kun päättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti