Miten ihana onkaan taas olla kotona! Palasimme eilen tuetulta lomalta. Oli aivan uskomaton tunne, kun huomasi olevansa koti-ikävän kourissa. Minulla ei vuosikausiin ole ollut oikeaa kotia. Siis sellaista paikkaa, jossa asun ja jota rakastan. Oikeastaan kaksi viimeisintä osoitettani ovat olleet vain asuinpaikkoja. Paikkoja, joista edes vähän kodin on tehnyt se, että siellä on ollut oma perhe ja oma sänky. Mutta itse paikka - ei se ole ollut koti. Viimeksi asuin surkeassa pienessä rivitaloasunnossa, jossa kaikki äänet kuuluivat asunnosta toiseen. Miellyttävän paikan siitä teki takapihalta auennut peltomaisema, ei mikään muu. Sitä edellinen paikka oli muuten aivan menettelevä, mutta sijaitsi taajamassa. Joka puolella oli naapuri. Eikä koskaan ollut pimeää. Talo oli rakas ja ihana, mutta ympäristö kauhea. Naapurit toki olivat enimmäkseen mukavia, mutta ei minua ole luotu elämään sellaisessa paikassa. Ei.
Mutta sitä suurempi ilo on se, että nyt on koti. Viimeiset lomapäivät aivan kiemurtelin ikävästä. Kotimatkan hoilotin lastenlaulujen sävelillä, että minulla on ikävä. Oli ikävä kissaa, taloa, omaa sänkyä, kurpitsoja, maisemia ja jopa tuulihaukkaa, joka täällä pyörii.
Ja ah, mikä riemu oli ajaa kotipihaan ja juosta suoraan kasvihuoneen luokse. Kaikki rakkaat olivat hengissä ja kasvihuonekin täysin kunnossa.
Miten suuri onni ihmistä kohtaakaan, kun hän saa kodin. Paikan, jossa on hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti