Kesä tuli viimein. Olen onnellinen ja kuljeskelen ympäri puutarhaani nauttimassa taimien hennosta kasvusta ja maailman kauneudesta. Miten olenkaan kaivannut lämpöä ja auringonvaloa! Rakkain paikka pihassani on edelleen kasvihuone. Olen varmaan täysin kahjo, mutta tuntuu kuin kasvihuonekasvini olisivat ystäviäni. Käyn tervehtimässä niitä useita kertoja päivässä, silittelen niiden pehmeitä tai karheita lehtiä ja tunnen sydämessäni sykähdyksen aina, kun huomaan niiden kasvaneen. Todellakin, olen rakastunut kasveihini! On ihanaa, kun voi rakastaa jotain sellaista, joka ei koko ajan vingu ja vikise vastaan, huuda tai tappele. Suorastaan terapeuttista.
Mieheni rakensi kasvihuoneeseeni hyllyn. Nyt minut toivottaa tervetulleeksi myös ihana puun tuoksu. Suorastaan värisen innosta ja onnesta, kun mietin, mitä kaikkea ensi vuonna voinkaan kasvattaa, kun minulla on noin hieno hylly. Kaiken huipuksi mieheni lupasi rakentaa toisenkin samanlaisen. Onnellista!
Valitettavasti hyllyjä rakentaessa tuli pienehkö sivuvahinko, ja jälleen yksi kurpitsani kuoli. Kun huomasin tapahtuneen, en voinut estää kyyneliä tulvahtamasta silmiini. Mutta nyt, kun kurpitsan kohtalonhetkestä on jo pari päivää, minua oikeastaan naurattaa. Keväällä minulla oli yhteensä melkein kolmekymmentä kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Nyt siitä joukosta on täysissä voimissa enää kaksi. Ja suurimman osan olen tappanut ihan itse. Ison osan vei sää ja tämän yhden kalautti hengiltä mieheni. Toki tätä vielä pidetään keinotekoisesti hengissä, mutta en usko, että jaksaa tehdä satoa tuolla tavalla köytettynä.
Tämä yksilö on tällä hetkellä suurin ilon aiheeni. En tiedä, onko hän kurpitsa vai kesäkurpitsa, mutta hän kasvaa niin kovaa vauhtia, että ihastun joka päivä enemmän. Melkoinen yksilö.
Tässä on tämä keväällä kylvettyjen (kesä)kurpitsojen ainut kunnolla selvinnyt yksilö. Kasvaa hänkin ja on tehnyt jo monta nuppua. Mutta silti en edelleenkään tiedä, onko hän pelkkä kurpitsa, vai onko hänellä nimessään etuliite kesä. Ehkäpä se selviää, jos ja kun nupuista tulee kukkia ja kukista meille ruokaa.
Avomaalta löytyy jo ilahduttavasti alkuun lähteneitä mangoldeja. Suurin osa vielä kituuttaa, mutta jokunen on jo ihan tunnistettava yksilö.
Tässä rehottavat rukolasalaattini. Suurimpia ilonhetkiäni ovat ne, jotka varastan lasten nukkuessa. Otan itselleni leivän ja mehua ja kävelen niiden kanssa takapihalle. Istun tuohon kiveykselle ja nappaan leivälleni salaattia. Kyllä, tunnustan, jätän ne huuhtelematta. Valitsen sentään mahdollisimman puhtaita yksilöitä. Siinä istun maaseudun rauhassa, syön leipääni ja nautin hiljaisuudesta. Kukaan ei vaadi minulta silloin mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti