Tänään se sitten tapahtui. Aamulla en olisi millään jaksanut nousta, mutta onneksi yhdeksän aikaan äitini soitti ja kysyi, saako tulla tänään pesemään meidän ikkunoitamme. Koska moista ei kerta kaikkiaan voi kieltää, oli minun könyttävä ylös ja ruvettava raivaamaan ikkunapöytiä. Eli lähinnä vietävä taimet ulos.
Jo varovasti taimia siirtäessäni tapoin neljä kurpitsaa. Iltapäivällä totesin, että jos haluan säilyttää edes pari taimista hengissä, en voi viedä niitä enää takaisin sisälle. Hennot, melkein metriset (no joo, ei oikeasti) varret eivät vain kestä siirtelyä. Päädyin siis istuttamaan kurpitsani. Istuttaessa tapoin varmaan toistakymmentä yksilöä. Loput ovat nyt tuolla ulkona säiden armoilla. Tiedän, reppanoita olisi pitänyt karaista, mutta kun ei voi niin ei voi. On vain toivottava, että sää ei kovin kylmäksi menisi eivätkä kasviparat vauriotuisi. Tuntui jo ihan riittävän pahalta, kun niin monta rakkaudella kasvatettua kurpitsavauvaa kuoli. Surkeaa, jos sää tappaa loput.
Sain tänään myös pavut maahan. Yleensä olen odottanut juhannusta, mutta nyt en jaksa uskoa, että sää paranisi edes juhannuksen jälkeen, joten annoin mennä. Kasvavat, jos kasvavat. Osan laitoin sisälle purkkeihin kasvamaan ja siirrän ne sitten kasvihuoneeseen, kun minulla on sellainen. Jospa ne edes jaksaisivat antaa satoa. Huomenna istutan avomaankurkun taimet ja toivottavasti myös omena- ja kirsikkapuut. Sitten onkin enää yksi kasvimaa ja kasvihuone. Pihaprojektini ehkä sittenkin valmistuu joskus - siihen vaiheeseen, johon tänä vuonna on tarkoitus.
Kuten tekstistä huomaatte, voin tänään paremmin. Häilymistä jaksamisen ja voimattomuuden, levollisuuden ja pelon välillä on tämä elämä. Toisina päivinä on helpompi uskoa tulevaan, toisina ei jaksa ajatella edes huomista. Sekin on asia, johon joudun nyt totuttelemaan. Asia, jonka kanssa on vain elettävä.
Mutta tällä hetkellä asiat ovat hyvin, koska voin kestää jopa sen, että murhasin rakkaat kurpitsani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti