Vaikea viikonloppu

Tänä viikonloppuna on ollut vaikea jaksaa. Puutarhahaaveet tuntuvat tyhmiltä, siirapinkeittely vielä tyhmemmältä (ja vaikka se ei olisikaan täysin tyhmää, kuka kumma muka jaksaa kerätä jotain kerkkiä?). Aloitekyky on täysin hukassa, enkä ole saanut edes sänkyäni pedattua. En vain jaksa. 

En jaksa puhua kenellekään, en jaksa tehdä mitään. Onneksi mies ja pojat olivat tänään pitkään poissa ja tytär oli autistisella tuulella eikä kaivannut juttuseuraa. Hakkasi vain ankalla laatikkoa. Ja jos ei hakannut, söi. Tai nukkui. Oloni helpotti vähän, kun ei tarvinnut puhua kenellekään, eikä muutenkaan olla seurallinen - saati sitten selittää kenellekään, miksi en nyt jaksa. 

Yritän muistaa, että olen joutunut tekemään liian paljon, kun mieheni on vain opiskellut. Yritän muistaa, että ihmiset voivat vain ihan tavallisesti väsyä. Että joskus voi olla päiviä, joina ei jaksa. Ja että se on ihan tavallista, normaalia.

Mutta silti mieleen hiipii pelko: entä jos tämä ei olekaan sitä tavallista väsymystä? Mitä jos putoan taas pimeään? Nousenko sieltä sitten enää koskaan?

Jos minulla olisi päivänkakkara, repisin sen lehtiä ja laskisin: putoan, en putoa, putoan, en.