Juhannusta

Vietän juhannusta yksinhuoltajana. Onneksi en sentään pysyvästi ole lasten kanssa yksin jäänyt, vaan vain ihan perinteisesti juhannukseksi. Olen jo tähän asiaintilaan niin tottunut, että en lähtökohtaisesti muuta oletakaan. Mieheni viettää juhannuksensa aina töissä, ja koska meidän lastemme kanssa ei voi kuvitellakaan lähtevänsä johonkin juhannusjuhliin, minä nökötän aina kotona. Vuosi toisensa jälkeen.

Eilisillan suunnittelin viettäväni kasvihuoneessa rakkaiden kasvieni seurassa, mutta sen sijaan päädyin puhumaan kolme tuntia puhelimessa ystäväni kanssa. Voin sanoa, että korvanlehteni oli kipeä, kun puoli kahdentoista aikaan peiton alle kömmin. Mutta juhannukseni oli harvinaisen mukava. Toiset juhlivat jossain sateessa, minä istuin sisällä lämpimässä ja puhuin puhumistani. Ja toki kuuntelin myös. 

Tänään olen istuskellut lasten kanssa ulkona. Ihmeellistä kyllä, tänään alkoi kesä. Sitä en sitten tiedä, loppuiko se myös tänään, mutta tästä päivästä ainakin nautin. Lapset ovat leikkineet ja minä olen tehnyt puutarhasuunnitelmia. Muutaman rikkaruohonkin nypin ja vähän harventelin rukolasalaattejani. Kun en enää muuta tekemistä keksinyt, hain itselleni kirjan ja istuin keinun viereen lukemaan. Lapset keinuivat ja minä luin. Ihana juhannuspäivä! Kun aurinko paistaa, on hurjan hyvä olla. Lämpö haihduttaa murheet. Harvoin näin onnellisin mielin olen yksinäiseen iltaan valmistautunut.

Kissa ainakin osaa ottaa juhannuksena rennosti.

Hämmästyksekseni huomasin, että jo kuolevaksi luulleeni kurpitsa on ehkä sittenkin saanut itseensä uutta elämää. En tiedä, ehkä se jopa selviää hengissä syksyyn asti?

Siinä se on, kauniisti paikalleen koottuna. Minun suuri rakkauteni, ihana kasvihuone. Sisustusratkaisut ovat toki vielä tekemättä, mutta pääasia on, että kasveilla on lämmin koti.

Kasvihuoneen ensimmäinen asukas. Kesäkurpitsa (saattaa olla myös kurpitsa), joka jostain ihmeellisestä syystä iti kaksi viikkoa toisten jälkeen ja selvisi ainoana hyvässä kunnossa esikasvatusvaiheesta.

Päivän suurimman yllätyksen koin, kun kurkistin hallaharson alle ja huomasin, että mangoldien lisäksi siellä oli sittenkin itänyt kymmenkunta papua! Olin jo aivan varma, että tänä vuonna ei papuja tule, ei yhden yhtäkään. Eihän tämä toki tarkoita, että ne syötävääkin tekisivät, mutta iloista oli silti saada huomata, että ne ovat edes alkaneet kasvaa.

Sipulit ovat olleet kilttejä ja suostuneet kasvamaan oikuttelematta. Ne ovat luoneet minuun toivoa siitä, että koko puutarhaprojektini ei ole tuhoon tuomittu, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Sumuisen kuvan keskeltä voinette erottaa kukkakaalin taimen. Suurin osa itäneistä kukkakaaleista on ryppyisiä, ruttuisia ja muutenkin kärsineitä, mutta tämä yksi yksilö vaikuttaa vielä ihan onnelliselta. Nähtäväksi jää, onko sitä vielä satokaudellakin. Olen kerran yrittänyt kasvattaa kukkakaalia ja olisin onnistunutkin, mutta  tyhmänä en ymmärtänyt kerätä satoa (no joo, aika liioitellusti sanottu kahdesta kaalista) ajoissa, joten sen kohtaloksi tuli paleltuminen. Itku silmässä heitin rakkaudella vaalimani kasvit menemään.

Kaikista puistani ja pensaistani onnellisimpia ovat nämä pensaskirsikat: Latvian matala ja suklaakirsikka. Tämä on muistaakseni Latvian matala. Ehkä.

Tähän olen seuraavat työmaani tikuttanut. Ei muuta kuin kaivamaan, kun pyhät ovat ohi!

Rakkaat ja reippaat seuralaiseni palaamassa tarkoin vartioidulta kasvihuonevierailultaan. Äidin silmä seuraa jokaista askelta, jonka lapsikullat puutarhassa ottavat. Syystäkin. Kun en seurannut, lapset rakkaat lähestulkoon tappoivat yhden pienen viinimarjapensaan juoksemalla sen yli.

Ja loppuun vielä pakollinen juhannuskuva. Syreeni on tänään puhjennut kukkaan!