Nyt sanon sen suoraan, täysin kiertelemättä. Jos en rakastaisi tuota kissaa aivan valtavasti, sillä olisi ollut pari kertaa viime päivien aikana hengenlähtö lähellä. Ensin löysin otuksen uudenuutukaiselta kasvimaaltani. Siellä makasi aivan littanana juuri kylvettyjen rukolansiementen päällä, mukavasti lämpimän mullan päällä ja reunuskivien tarjoamassa tuulensuojassa. Eikä meinannut edes millään uskoa, että sinne ei saa mennä. Koko keskiviikkoilta piti kuningattaren mieleen palauttaa, että hänen on toteltava meitä alamaisiaan. Sen jälkeen ei ole enää meidän nähden kasvimaalla pyörinyt. Sitä en sitten tiedä, mitä tekee salaa.
Ja tänään ryökäle oksensi matoja ja muuta mönjää lepotuolille! Onneksi kissa oli samassa huoneessa tyttären kanssa ja säntäsin keittiöstä hätiin kuin raketti, koska luulin, että lapsi on ruvennut tekemään jotain vaarallista/sopimatonta/ärsyttävää/tuhoavaa. Mutta ei, tyttö istui kaikessa rauhassa sohvalla ja heijasi musiikin tahdissa. Kissa sen sijaan yökkäsi lepotuolilla. Kerkesin juuri ja juuri nypätä alta uuden Kelohonka-mattoni ennen kuin luikerot litkuineen valuivat lattialle.
Eihän se kissaparan syy ole, jos sillä on matoja. Ei vaan yhtään osattu aavistaa moista, koska tyyppi on niin hyvinvoivan oloinen. Tokihan kissa, joka ei oikeastaan syö muuta kuin hiiriä, myyriä ja rottia, saa matoja hyvinkin helposti, joten ei tuo yllättävä asia ollut. Apteekin kautta käy siis tiemme. Ja sitten alkaa taisto siitä, kuka määrää lääkkeenotossa, me vai kissa. Ajattelin voittaa senkin taistelun, olenhan voittanut samassa asiassa jo tyttärenikin. Eikä se todellakaan ollut helppo juttu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti