Puutarhan rakentaminen pelkälle pihanurmikolle on hirveän kovaa työtä, sen olen saanut viime viikkoina todeta. Vaikka miten kaivaa ja kuopsuttaa, valmista ei meinaa tulla. Koko ajan sataakin ja on kylmä, joten intoakaan ei oikein ole. Ihmeen hyvin olen kuitenkin saanut töitä tehtyä, kun ottaa huomioon sen, että viimeisen vuoden olen suunnilleen maannut sängyssä, enkä edes ole syönyt oikein mitään. Yllättävän paljoon ihminen pystyy, vaikka on tällainen vaikeasti alipainoinen heikkokuntoinen ruipelo. Mutta vaikea on silti uskoa, että tästä mitään tulee.
Vähitellen suunnitelmat kuitenkin etenevät. Eilen sain maahan tyrnit ja pensasmustikat, tänään turvaan pääsivät Sinikka-luumu ja Olga-päärynä. Huomenna saan onneksi anoppini apuun pihatöihin ja äitini sisätöihin. Ilmeisesti lähisuku alkaa olla huolissaan siitä, että väsytän itseni aivan loppuun ja romahdan taas. Eikä pelko aivan aiheeton ole, sen verran monet itsesyytökset ja väsymyksen kyynelet on jo tullut tyynyyn tuhistua. Tänään jo otin tietoisesti etäisyyttä pihaprojektiini ja kävin kahdella pitkällä pyörälenkillä miettimässä maailman menoa. Mikään ei rauhoita tämän ihmisen mieltä niin paljon kuin pyöräily pienillä metsäteillä. Nyt mieli on jo paljon kevyempi ja asiat alkavat löytää oikeat mittasuhteensa. Mitä oikeasti haittaa, jos pensaspapujen kylväminen jää ensi vuoteen? Siemenet säilyvät sinne kyllä.
Paremmalla mielellä matkaan taas huomista kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti